Hän kallistelihe ja kurkotteli nähdäkseen saranpäitä, ja niin tehdessään toisteli: ei sitten hätää, ei sitten hätää.
Se oli vain lohdutukseksi minulle.
Loti-loti-loti — pani vesi, altapäin lyöden sillakkeen lautoja vastaan. Oli selvä, että se yhä teki nousemista. Ei Martti ainakaan olisi saattanut olla huomaamatta, kuinka aivan lähellämme pitkä penger lohkesi tiensyrjästä, jonka jälkeen kummallakin puolen olleet vedet vuolaasti yhtyivät, pyöritellen mukana tuomaansa törkyä. Mutta Martti vaan kyykistyi alas nähdäkseen vedenpintaa myöten kuinka korkealla pellon yläosa vielä oli, — ja taas: ei sitten hätää, ei sitten hätää.
Minä ajattelin: "Vaikka hän ei olekaan pieni kuin lapsukainen, puristan hänet kuitenkin syliini ja kuiskaan hänelle: Älä sinä huoli, poikaseni!"
Hetken epäröityäni ajattelin: "Joutavia! Olemmehan joskus telmineetkin, miksi nyt en voisi näin tehdä."
Päätin tehdä. Odotin vain milloin hän nousee siitä tähtäilemästä.
Mutta hän ei noussut kohta. Minulla oli aikaa kysyä itseltäni: "Mitähän Martti sanoo, kun otan häntä kaulasta?" Tämä ajatus oikeastaan aivan itsestään läimähti mieleeni.
Ja kohta heräsi elävä tunto siitä, että Martti vastaa minulle vain puristamalla voimakkaasti syliinsä ja me seisomme kauan, kauan niin.
Sydän sykki rajusti, ja tulva ja koko maailma meni turhaksi asiaksi sen äärettömän autuuden rinnalla, minkä tunnekuva oli synnyttänyt. Aivan niinkuin silloin aamuisella uintiretkelläni, josta olen sinulle joskus kertonut. Erotus on vain siinä, että nyt oli sata kertaa vaikeampi repäistä itseäni irti omasta itsestäni.
Samassa Martti nousi seisaalleen.