Eipä varmaan ollut Marttikaan aavistanut, että vesi sentään oli jo kohonnut niin korkealle.
Kauramaat olivat näkymättömissä ja ruismaastakin vain yläosa kohousi loivan vetelänä rantana vedenpinnasta.
Voi Hilja, Hilja, miten raskaana se tulvavesi sentään lepää peltojen päällä!
Vehnämaata emme vielä voineet nähdä metsän vuoksi, joka oli välillä.
Me kuljimme tuttua pellonviertä rinnakkain, kumpikin omalla puolellamme tietä, ja minä ajattelin: "Olisipa tuo Martti nyt pieni, pieni niinkuin sylilapsi, ottaisin hänet tuosta tieltä ja puristaisin rintaani vastaan ja lämmittäisin ja lohduttelisin: älä huoli lapsukaiseni! mitä meille voisi tapahtua, olethan omassa sylissäni, ei mitään, ei milloinkaan mitään!" Mutta hän astui suurena ja rotevana miehekkään rauhallisesti eteenpäin.
Nyt tulimme metsästä jälleen aukealle, ja vehnämaa oli edessämme.
Ojat täyttäen seisoi vesi leveinä yhdensuuntaisina juovina sarkain välillä, ja useissa kohdin oli jo tunkeutunut saroillekin, sydäntä särkevästi kuvastaen valkoisia pilvenhattaroita vihreän oraan seasta. Vehnä ei kärsi ollenkaan veden alla seisomista.
Me pysähdyimme lasku-ojan sillakkeelle ja katselimme kauan joka suunnalle.
Martti koetti olla reipas, ja sanoi:
— No jos se ei tästä enää nouse, ei sitten hätää.