Hilja rakas — se oli tulva.
Sekä isä että muu väki olivat koko päivän ikäänkuin häpeissään minun edessäni. He ajattelivat, että nyt on nuorelle emännällekin paljastunut tämän talon pahin vika ja kipein kohta. Ja he näyttivät sitten liikuttavan kiitollisilta, kun en minä osoittanut mitään mielenmasennusta.
Martti palasi vasta seuraavana aamuna ja sanoi ettei mitään voi tehdä asian auttamiseksi. Silloin olivat jo parhaat jokivarren niittymme veden alla.
Ja se nousi ja nousi.
— Minne sinä menet, kysyin Martilta, joka oli taas ulos lähdössä.
— Menenpähän katsomaan vieläkö se nytkin nousee.
Arvasin minne hän oli menossa, ja sanoin:
— Pitäisi käydä sitä vehnämaatakin katsomassa. Mennäänkö?
— No sinnehän minä olinkin menossa, mennään! — sanoi hän iloisesti.
Menimme yhdessä.