Mutta sinun pitäisi myös nähdä kuinka hän rakastaa minun maailmaani, sitä ei voi sanoin kertoa, hän on luonut minut. Koetan sanoa sinulle esimerkin. Hän esimerkiksi ei mitenkään sallisi minun muuttua suomalaiseksi. Ei saa unohtaa mitä on sydämeen pantu, hän kerran sanoi. Hän on hankkinut tänne hauskan ruotsalaisen tallimiehen, joka osaa myös puutarhatöitä, ja Liisa on ruotsalainen. Ja kun hän eilen sanoi, että sinun, Hilja, pitäisi opettaa lapsille muutamia aineita ruotsiksi, niin kyllä hän tarkoitti täyttä totta, vaikket sinä uskonut. Ja kuules vielä, hän on ties mistä pitäjämme nurkista haalinut kokoon kaikki ruotsalaiset mitä täällä suinkin on, palvelustytöistä säätyläisiimme asti, ja saanut nämä muodostamaan keskuudessaan nuorisoseuran ruotsalaisen osaston, joka noin kerran kuussa kokoontuu kirkonkylään seuran talolle. Minua hän kovasti vaatii lukemaan siellä kertomuksia Ruotsin historiasta.
Ja nyt minun täytyy sinua vähän naurattaakin, Hilja rakas. Tulin kerran vähän mustasukkaiseksi. Martti alkoi mielestäni kovin hartaasti käydä nuorisoseurassa ja tiesin, että siellä oli siihen aikaan kaksi hyvin kaunista ruotsinmaalaista sisarusta. Mitäs muuta kuin tein asiaa kirkonkylään ja sopivan tilaisuuden sattuessa vilkaisin ikkunasta kokoussaliin. Ja mitä näen! Marttini seisoo piirissä muiden laulajien mukana. Johtaja on ojentanut tahtipuikon ja kaikki odottavat jännittyneinä alkajaismerkkiä. Samassa johtaja lyö mykän alkutahdin, kohauttaa molemmat kätensä kuin ankaraan rynnistykseen — ja voimakkaassa poljennassa kuulen laulun tutut sanat: Hur härligt sången klingar på älskadt modersmål… Marttini, minun Marttini! Silmät rypyssä, suu auki, innosta hehkuvana…
He harjoittelivat minun nimipäivikseni…
Kerran sanoin hänelle: "Sinä sanot aina etten saa olla suomalainen sinun tähtesi, mutta itse tahdot olla ruotsalainen vain minun tähteni."
Martti mietti vähän aikaa silmät pyöreinä. Sitten sanoi varmasti:
— Se ei ole totta. Minä rakastan ruotsin kieltä.
Tuo teki minulle niin, niin hyvää, vielä parempaa kuin jos hän olisi sanonut: minä rakastan sinua, Jöije.
Mutta mistä ihmeestä me taas puhelimmekaan? — Niin, siitä vehnäpellostahan minä… No niin, seuraava talvi oli kylmä ja paljoluminen. Mutta kevät tuli hyvin aikaisin ja oli tavattoman lämmin. Tuossa tuokiossa olivat lumet sulaneet, purot lorisivat jo huhtikuussa ja lehmät päästettiin laitumelle toukokuun puolivälissä.
Eräänä aamuna herään neljän ajoissa siihen että kuulen Martin tulevan saapasjaloin alas huoneestaan ja niinkuin matkalle lähdössä kiireesti kulkevan ulos. Kohottauduin nähdäkseni pihalle. Siellä on jalkeilla jo koko talon väki. Martti nousee viivyttelemättä rattaille ja he ajavat tallimiehen kanssa nopeasti pois. Onkohan joku sairastunut, ajattelin. Isä ja muut miehet seisoivat vähän aikaa toimettomina, niinkuin puhuen ja neuvotellen keskenään, sitten, tietämättä mitä tehdä, hajaantuivat hitaasti mikä minnekin.
Minä aloin pukeutua, saadakseni pian tietää mitä oli tekeillä. Pukeutuessani satuin katsahtamaan vastapäiseen ikkunaan ja — mitä ihmeitä! Maailma on muuttunut muotoaan. Ensin en voinut ymmärtää mikä se oikeastaan teki kaiken niin toisellaiseksi, mutta sitten näin: Joki on vähintään kaksi kertaa niin leveä kuin ennen! En sittenkään voinut aavistaa mitään yhteyttä sen välillä mitä pihalla oli tapahtunut ja sen mitä näin tällä puolella, ennenkun kuulin isältä: Martti oli lähtenyt tiedustamaan joen tukkeumapaikkaa.