Minä alan jo huomata, että pitelen jyviä kädessäni aivan liian kauan ja että molemmat olemme jo aikaa sitten sanoneet kaiken mitä niistä suinkin voi sanoa. Mutta en vaan voi pudottaa jyviä.
Sitten, hullu, sanon antaen jyvien valua alas:
— Kas kuinka täällä vetää, minun on — kylmä.
Ajatteleppas, Hilja rakas, koko tuona huumeen aikana, jossa sitten elimme, minä kuvittelin, etten ole missään suhteessa syyllinen. Mutta jälestäpäin olen ihan selvästi ymmärtänyt, että kaikista vieheistäni ja synneistäni voin vähimmin juuri tätä antaa itselleni anteeksi. Miksi minun piti sanoa: minun on kylmä? Ellen olisi sanonut, ei hän olisi pannut käsiään olkaini ympäri lämmittääkseen minua. Eihän minulla ollut kylmä, korkeintaan ajattelin että voisi tulla kylmä, kun oli vetoa.
Jöijeä puolustaakseni minä tässä sanoin tulleeni kertomuksesta päättäen siihen käsitykseen, että Martti oli virittynyt jo alusta asti ja että hän siis kaikissa tapauksissa olisi lopulta "pannut kätensä Jöijen olkain ympäri". Sillä todella jos ajattelin Jöijen nauravia silmiä ja häikäisevää hammasriviä mustiksi tomuttuneilla kasvoilla, niin — vaikken sitä sanonutkaan hänelle — en voinut kuvitella mitään sen viehättävämpää.
Mutta Jöije ei tahtonut kuullakaan puolustuksiani. Hän heiskautti kättänsä eikä ruvennut enää puhumaan koko asiasta.
Sen sijaan hän jatkoi keskustelua vehnästä ja sen itävyydestä. Sain nyt kuulla, että alkuperäisen eli metsäherralta ostettujen siementen kylvöksen oli halla vienyt, säästäen vain pienen osan ylävämmällä olevasta pellosta. Martti oli kuitenkin sitä mieltä, että niin ankara hallakesä oli katsottava poikkeustapaukseksi ja aikoi nyt kylvää varmempaan paikkaan. Hallan säästämästä viljamäärästä oli saatu saman verta kuin oli peltoon kylvetty eli vain puoli hehtoa, jotka kylvettiin toiseen, kaksinkertaisesti lannoitettuun peltoon. Nämä omat siemenet olivat itäneet mainiosti, seuraava kesä ei ollut hallakesä ja sato oli onnistunut. Sitä viljaa he juuri olivatkin olleet vuosi sitten puimassa, ja jyviä tuli nyt kokonaista seitsemän hehtoa, joka oli Martin mielestä aivan erinomainen tulos. Martti ei kuitenkaan kylvänyt samana syksynä, vaan valmisteli koko vuoden suurta uutismaata.
— Etpä usko, sanoi Jöije, kuinka paljon
työtä on sellaisen maan kuntoonpanemisessa! Ojankaivuita, loppumattomia kyntämisiä, äestämisiä ja lataamisia, sitten viimeinen lannoitus ja taas kyntämisiä, äestämisiä. Vihdoin oli elokuun lopulla kaikki valmista. Me teimme muutaman kuukauden vanhan Gunhildin kanssa ensimäisen huviretken pellonpientareelle, kun Martti itse kylvi ja isä äesti umpeen. Se oli ihanimpia huviretkiä mitä koskaan olen tehnyt. Istuin pellonpientareella kohotellen Gunhildiä, jota isän "hummat" kovasti ihmetyttivät, ja pikku Ragnarille piti sitoa tuokkonen vakaksi kaulasta riippumaan, sillä Marttia matkien hänkin tahtoi kylvää. Me siirryimme pientareelta pientareelle, ollaksemme aina kohdalla kun kylväjä palaa. Ja aina he meille jotain sanoivat, joskus istahtivat joukkoomme hevosten hamuillessa pellon multaa. Entä yhteinen kahvinjuontimme! Ilman leipää, vain sokeripalalla, mutta kuumaa, niin kuumaa! En voi käsittää kuinka Martti ei myönnä, että vähävaraisuus on hauskimpia asioita maailmassa.
Voi Hilja rakas, kuinka elämämme oli iloista ja raikasta. Me joskus Martin kanssa rupesimme oikein telmimään ilosta, noin myös vähän kuin kerskataksemme toisillemme omasta vapaudestamme ja varmuudestamme. Olimme näet taas jo pitkiä aikoja olleet vain pelkkiä toveruksia ja olimme molemmat tietysti taas varmat siitä että Ragnar ja Gunhild ovat olevat ainoat lapsemme. Usein kun katselin Marttia hänen huomaamattaan, tuntui niin sanomattoman hyvältä, ensiksikin hänen tähtensä, ja toiseksi kun en ole ollut esteenä siihen että hän on täydellisesti Martti, ilman mitään vääristelyä suomalainen Martti. Minä tahdoin hänen tahtoansa ja minun tahtoani. Mutta jos kävinkin aina hänen kanssaan "maita katsomassa", niin älä luule, että tein sitä vain ollakseni hänelle toverina, ei, minä todella rakastan noita maita, niinkuin koko tätä Pohjolaa, se on kaikki yhtä Marttiani.