— Olet kauniimpi kuin olet milloinkaan ollut.
Tämäpä ääni oli vasta outo kuulla! Martti ei milloinkaan puhunut semmoisia kuin että "kuinka kaunis" tai noin. Ja miksi hän tuli niin totiseksi sen sanottuaan?
Minä pyyhin nopeasti peilin kirkkaaksi ja katsoin itseäni uudestaan.
Suu ei ollut enää naurussa, kasvoissani ei ollut ainoatakaan tomutonta paikkaa, silmät vain kummittelivat noen keskeltä, ja näyttivät niinpäin katsottuina todella tavattoman elokkailta, — ehkä kauniilta.
Ja nyt minä hullu rupean ajattelemaan, että mitäpä jos Marttiakin vuorostaan on kohdannut samallainen sähkövirta kuin minua äsken. Ja jo kuvittelen, että hänen alituinen katselemisensa ei ole voinutkaan muuta merkitä.
Ja kohta kun tämä ajatus minuun tuli, tapaa minut sama huimaus jälleen.
Ei, ei, ei, — minä ajattelen, — nyt täytyy kaikin, kaikin voimin… Ja tunteitani hälventääkseni kapasen maasta kourallisen jyviä, puhallan ne toiseen käteeni puhtaiksi, ja Martille näyttäen sanon huolettomimmalla äänellä:
— Katsoppas, nämähän ovat aivan erinomaisia, kuinka suuria ja kauniinvärisiä!
Martti jättää lyhdesiteitten aukileikkelemisen sikseen ja tulee luokseni, ihan, ihan viereen, ja katselee siemeniä kädelläni ja puhuu:
— Ne ovat suuria ja ne ovat kauniita, kyllä ne ovat suuria ja kauniita.