Ja ennenkun aavistinkaan oli pahnoja jo suuri läjä johteen edessä. Kun lykkäsin ne latoon, meni talikko mukana, hyvä että yletyin sen sieltä nostamaan. Samassa oli jo toinen pahnaläjä tieltä työnnettävä. Ehdin sentään aika hyvin jyvätkin vetämään koneen alta ja pian järjestyi työni niin ettei ollut edes kiirettäkään, vaikka kyllä joka silmänräpäys oli käytettävä. Joskus minä talikolla nostin lyhteitä lähemmäksi Marttia ja silloin hän aina nauroi minulle tomupilven takaa. Et usko kuinka hauskaa se oli, kun oli noin joka askel määrätty ja piti ennättää joka paikkaan! Aivankuin jossain tehtaassa.
Mutta olinpas sittenkin vähän erehtynyt: jyviä kasaantui semmoinen läjä koneen viereen, etten saanut enää tilaa uusille, täytyi koettaa siirtää kihvelillä entiset syrjemmäs. Ja nytkös tuli kiire. En tahtonut ollenkaan selviytyä. Juuri kun rupean lapioimaan, silloin pitää jo pahnat poistaa, ja samassa ovat jo jyvätkin alta vedettävät eikä niille ole paikkaa. Näin jatkui koko ajan kun kone kävi, ja minun tuli hirveän kuuma. Monta kertaa sain hihallani kuivata kasvoja.
Samassa narahti jokin pahasti ja sitten useamman kerran vielä kovemmin, ja kone alkoi pysähtyä.
Martti katsoi tomu-aukosta ulos ja kun kone oli aivan pysähtynyt, selitti minulle, että kierrinrattaasta oli pari hammasta murtunut ja että isän täytyi mennä kotiin uusia veistämään.
Muistan ihmetelleeni miksi Martti ei tule luokseni, vaikka nyt sattui tämmöinen lepoaika. Et usko kuinka yhteinen työ ystävystyttää.
Joku oli pistänyt peilinsirpaleen seinänrakoon. Minä otin sen, katsahdin itseäni ja purskahdin nauramaan.
— Mikä naurattaa? — kysyi Martti puimakoneen luota, jota hän taas öljysi.
— Mutta minkä näköinen minä olen! — sanoi hänelle.
Todella, kasvoni olivat aivan tomun tahraamat. Himmeässä peilissä ei niistä erottanut paljon muuta kuin nauravat hampaani.
Martti sanoi: