Isä ja Martti nostelivat ensin viljan riihestä luuvaan puimakoneen viereen eikä minulla ollut mitään tekemistä. Sitten isä meni riihen ulkopuolelle ja valjasti hevoset kierron eteen.
Martti sanoi minulle nyt, että minun pitäisi ottaa vastaan pahnat, jotka tulevat koneen johteesta, ja talikolla lykätä ne permantoa pitkin ja pudottaa latoon, jossa oli entisiäkin pahnoja. "Eikö muuta?" minä kysyin.
— Kyllä on vielä muutakin, sanoi Martti, otti minua kädestä ja johdatti koneen alle katsomaan. — Tuolta, hän sanoi, sinun pitää kihvelillä kaapia jyvät esille ja työntää syrjemmäs. Ja tuosta toisesta välistä ruumenet.
"Jaha, ei sitten muuta?" minä kysyin.
— Jos ehdit, — sanoi hän, — niin haravoitse oljet ruumenien päältä pahnojen joukkoon.
Sen sanottuaan Martti meni syöttöpöydän ääreen ja rupesi kaatamaan öljyä koneeseen.
Mutta voitko sinä hyvä ihminen ajatella! Juuri kun hän johdatti minut koneen luo ja me kumarruimme katsomaan mistä jyvät ovat kaavittavat, aloin tuntea tuota samaa autuuden huimausta, josta olen sinulle usein puhunut. Kun hän meni konetta öljyämään, täytyi minun oikein kääntyä poispäin ettei hän olisi huomannut. Sää oli viho viimeisintä marraskuun sumua, semmoista tihkuvaa, toivottoman pimeää, äänetöntä kuin säkissä, joki tyyni, rannat vetelät, puut märät ja alastomat, ehkä vain joku keltainen lehti siellä täällä… Mutta mitäs luulet? Minusta on kuin juhannus, kaikki remahtaa riemuun, aurinko puhkoo pilvet ja nousee keskitaivaalle … ja minulla ei ole mitään siteitä…
Eikö se ole ihmeellistä! Siitä asti kuin … odotas! (Tässä Jöije pysähtyi ja mietti vähän aikaa, sitten jatkoi): Niin, olihan kulunut jo enemmän kuin puolitoista vuotta Ragnarin syntymästä, ja me olimme Martin kanssa koko ajan olleet yhtä lujat toverukset kuin tuttavuutemme ensimäisenä kesänä. Luulen varmasti Martinkin olleen vakuutettuna siitä että Ragnar on oleva meidän ainoa lapsemme. Minussa ei ollut todella kertaakaan mitään viehättämisen halua esiintynyt. Mutta nyt tulee aivan satunnainen kädenkosketus — ja minua jo kaduttaa että olin pukeutunut linnunpelättimeksi, minä tahdoin sitoa päähineeni toisella tavalla. — Ei, annahan olla, kyllä nyt tiedän olla varuillani, ajattelin.
Onneksi kone samassa alkoi käydä.
Voi sitä pauhua! En ole ikinäni niin huumaavassa melussa ollut. Ei ajattelemistakaan että olisi voinut saada Martin kuulemaan kovintakaan huutoa, kun aijoin vielä kysyä jotakin.