Jöije keskeytti, katsahti minuun ja sanoi: [Pyydän lukijaa muistamaan, että me puhuimme Jöijen kanssa ruotsia ja että siis alempana esitetyt kertomukset ovat suomennoksia. H. K.]
— Se on totta, sinä tahdoit tietää miksi Gunhildin toinen nimi on juuri sellainen. Silloin sinun täytyy tietää myös mistä syystä me olimme riihessä. Katsoppas, se oli siitä syystä, että siiloin oli lakon aika ja Martti tahtoi, että meidänkin miehet olisivat töistä vapaina ja saisivat kulkea työväen kokouksissa. Riihipäivä oli määrätty, mutta hän peruutti määräyksen ja sanoi että riihi saa jäähtyä, lämmitetään toisten uudestaan. Mutta minä näin selvästi, että häntä olisi kovasti haluttanut olla juuri sinä päivänä riihessä. Syy miksi hänellä oli semmoinen erikoinen halu oli se, että hän oli itse laassut luuvan ja puhdistanut puima- ja viskuukoneen vieraista siemenlajeista ja ahtanut parveen uudenlaista siperialaista vehnää ja oli nyt kovin utelias näkemään kuinka tuottavaa se oli ja minkä kokoista ja minkä painoista ja muuta semmoista. Tätä merkillistä vehnää oli saatu 40 markalla vain puoli hehtoa metsäherra T:ltä, joka oli ollut Siperiassa tutkimusmatkalla ja tuonut sitä mukanaan sieltä. Sen piti olla yhtä valkoista jauhettuna kuin venäläinenkin jauho, ja Martti tahtoi saada tästä sadosta omat siemenet suureen kesantoon, jota hän valmisteli uutismaasta seuraavana vuonna kylvettäväksi. Täytyy selittää sinulle mistä tämä merkillinen vehnäinnostus oli Marttiin tullut. Hän oli saanut päähänsä — niin ainakin minä luulen — että mamma ja minä olemme tottuneet syömään melkein vain vehnäleipää, ja kun varoja ei ollut ostella kaukaa hevosrahdilla tuotettuja jauhoja, niin hän päätti muka itse viljellä yhtä valkoista viljaa. Sinä tiedät Martin, kun hän saa jotain päähänsä.
— Tytötkin olivat lähteneet kokouksiin, joten karjakko vain lypsi, ei muuta.
Silloin minä sanoi Martille: "Mennään riiheen, — kerran kun minusta pitää tulla tämän talon emäntä, niin tahdon nähdä ja oppia kaikki työt."
Martti ei uskonut. Nauroi vain.
Mutta kuinka olikaan, isä kuuli — Martin isä kuuli mitä olin sanonut, ja sanoi: se oli oikein puhuttu.
Martti alkoi vastustaa väittäen etten minä jaksa tehdä kahden työtä, sillä luuvassa on tavallisesti neljä henkeä. Mutta isä oli minun puolellani. Se ukko tekee minut aivan itsevaltiaaksi tässä talossa, niin hän minuun tyhmään luottaa ja minua rakastaa.
Isä meni talliin hevosia hakemaan — puimakoneemme käy näet hevoskierrolla, — ja Martin täytyi totella. Mikä ei tainnut ollakkaan hänelle vaikeata, koskapa hän myhäili, oikein "kuoppien kanssa", tiedäthän. [Jöije tarkoitti tässä poskikuoppia, jotka esiintyivät Martin hymyillessä. H. K.]
Puin ylleni huonoimmat risavaatteeni, joissa näytin todella linnunpelätiltä, ja päähäni sidoin huivin riihityttöjen tavalla. Nyt en ainakaan tarvinnut olla huolissani siitä että olisin viehättänyt ketään.
Mutta Martti katselee ja katselee minua, enkä vieläkään ymmärrä, miksi hän minua niin katseli.