Että tämä todella oli hänen tarkoituksensa, siihen on todistuksena se, että hän, vetäen kätensä luotani ja sormeansa heristäen, kohta sanoi ilman mitään muuta selitystä:
— Mutta älä luulekaan, älä ollenkaan luule!
Näillä sanoilla hän tietysti tarkoitti, etten minä saanut luulla heidän muuttuneen tavallisiksi. Ja hän jatkoi:
— Martti on yhtä luja kuin ennenkin. Kaikki on minun syyni.
Nyt sanoin koetteeksi umpimähkään:
— Martti arvelee itse puolestaan olleensa ennen luja, mutta nyt heikontuneensa.
Jöijen silmät suurenivat:
— Onko hän semmoista puhunut? — sanoi hän epäuskoisesti tarkastellen minua. — Älä usko häntä, hän on lujempi kuin koskaan. Ei, ei, vika on minussa.
Jöije vaipui ajatuksiinsa, hymyili mietteissään, ja sanoi sitten yhtäpaljon itselleen kuin minulle:
— Eihän tosin voi väittää että viehättämisen halu olisi minussa nyt vieläkin voimakkaampi kuin se oli tyttönä. Johan minä olisin suorastaan naurettava. Mutta minä vain näen nyt selvemmin kuin silloin tuota samaa viehättämishalua semmoisessakin, missä en silloin nähnyt. Niin oli myöskin silloin riihessä…