Toinen osa. Martti.
Toisen osan esipuhe.
Martti kirjoittaa.
Lumien keskellä.
Filosoofi.
Kulkusten helinää.
Sulkumerkkien välissä.
Jöijen tunnustuksia.
HUKATTU AVAIN.
"Romaaniksi" en olisi ikinä hirvinnyt tätä kirjoittamaani havaintojen sarjaa sanoa. Mutta kun kustantajani palautti minulle käsikirjoituksen lopullista viimeistelyä varten, hämmästyin suuresti siitä, että hän oli teokseni siksi ristinyt. Ja minun täytyy nyt tehdä vielä tämä pikku esipuhe, alkaakseni suoranaisilla anteeksipyynnöillä.
Hän sanoo kirjaani "romaaniksi" ilmeisesti vain sillä perusteella, että siinä niinkuin aina romaaneissa käsitellään kahden rakastuneen asioita. Mutta jos vene on aina vesillä, niin ei silti kaikki mikä on aina vesillä ole veneitä. Mitään todenperäistä, järjellistä yhteyttä ei kirjani ja "romaanin" välillä ole. Minulla ei ole vähintäkään käsitystä siitä, miten kaunokirjallista teosta pitäisi perustuksilleen suunnitella saati sitten rakentaa. Taide ei kuulu alaani. Minua on aina hirvittänyt taidearvostelujen mutkikkaat, viisaat ja syvämieliset selostelut, ja heidän ruoskiessaan onnettomia takapajulaisia nykyaikaisuuden puhdasoppisella vitsalla olen salaisesti mielessäni aina kiittänyt onneani, etten ole milloinkaan tehnyt itseäni syylliseksi kaunokirjailemiseen. Mutta nyt he tuon pelkän nimityksen vuoksi ryhtyvät minuakin rusikoimaan, ottaen puheeksi kokonaisuuden ja erikoisuudet ja sommittelun ja luonteiden kuvaukset ja tapausten johtumisen luonteista tai niiden luonteista johtumattomuuden, vieläpä ottavat ehkä arvostellakseen "tyyliäni". Herranen aika! Minä en tiedä mitä tyyli onkaan. Minä kirjoitan vain niinkuin puhutaan ja aina salaa häpeän, jos satun sanomaan jotain kaunopuheisuuden vuoksi. Kaikki nuo kaunokirjalliset vaatimukset ovat seikkoja, joita vaivoin ymmärrän ja joihin en ainakaan ole pannut minkäänlaista huomiota, mieleni ollessa kaiken aikaa kiintyneenä ainakin uudempien taidekäsitysten mukaan epäkaunokirjalliseen tarkoitusperään.
Tämä tarkoitusperä on erään hukkaantuneen avaimen etsiminen.
Joku alkaa kysellä: missä avain on? — Toiset eivät ota ensin kuullakseen. Kaikistako piironginavaimista kannattaisi asioitansa keskeyttää? Hakekoon, joka on avaintansa vailla. — Mutta inttämiset uudistuvat ja vihdoin selviää kaikille, että tällä kertaa onkin telaunut itse eloaitan suuri avain. Silloin pysähtyvät toimissaan vakaatkin miehet ja alkavat etsiskellä, päivitellen, kuinka niin suuri ja tärkeä avain onkaan voinut hukkaan joutua. Ja kohta on hakemisen touhu levinnyt miehestä mieheen, kylän äärimmille kujille. Sillä jokainenhan ymmärtää mikä sanomaton hämminki syntyisi, jos ei enää eloaittaan päästäisi. Eloviljoistahan kaikki elävät. Ei olisi muu neuvona kuin kutsua se nokisilmä rautakoura, kyrmyniska, puolikuuro kalkuttaja, seppä pihtineen ja murtokankineen. Ryskyen pirstoutuisivat hänen käsissään ovipielet tai hän nostaisi oven peräti saranoiltaan, jättäen kellumaan suuren munalukon varaan. Avaimin tai avaimetta — eloaittaan on päästävä.
Ja kuitenkin saattaa muutamanlaiseen aittaan olla lukittuna vielä tärkeämpääkin tavaraa kuin viljaa. Avain ei kyllä ole sen kummempi. Se kääntyy lukossa aivan kevyesti. Miehen kouraisua kaipaamatta ovi aukeaa sillä yhtä helposti lapsen hennosta kosketuksesta kuin vanhuksenkin vapiseville sormille. Mutta varjele vakainen Luoja sitä avainta telaumasta! Ovi ei nouse saranoilta väkivoimin, lukkoa eivät murra mitkään rautakanget eivätkä aukaise konstikkaimmatkaan tiirikat. Avaimetta pysyy ovi ikuisesti suljettuna.
Se ovi on ovi onneen ja avain on onnen avain.
Kuitenkin, jos alkaisi kysellä: missä onnen avain on? tai, kellä se on? niin ei kukaan voisi sanoa: minulla. Sillä onnen avain on kuin onkin kadoksissa. Ja on ollut jo monen monta aikaa, niin kauan että ihmiset ovat herenneet sitä hakemasta, jopa uskomasta sen milloinkaan olleen heidän hallussaan. Totta onkin, että ajat, joina varmuudella voi sanoa onnen olleen ihmislapsen omana, ovat historiantakaisia, jopa verhottuina jonkinlaiseen satumaisuuden huntuun, mikä tekee ne nykyisille ihmisille epäselviksi, miltei luoksepääsemättömiksi. Tinkimätöntä onnea emme näet koko historiassa kohtaa mistään lähempää kuin vasta paratiisin kertomuksesta eli Aatamin ja Eevan elämästä ennen heidän syntiin lankeemustansa. Ja nykyiset ihmiset pitävät ehkä syystäkin mahdottomana sellaista vaatimusta, että heidän tulisi hakea onnen avainta niistä periaatteista, joita Aatamin ja Eevan oli, onnellisia ollakseen, noudattaminen hyvän ja pahan tiedon puun suhteen.