Nyt on asianlaita kuitenkin se, että tämän kirjoittaja on aivan nykyisten ihmisten keskuudessa tavannut erään peräti onnellisen pariskunnan, niin onnellisen, ettei todella saata kuvitella itse paratiisilaistenkaan onnea sen suuremmaksi. Jos pitäisi ne rinnastaa, panisi päinvastoin etusijalle tämän nykyisen pariskunnan. Sillä vaikkapa olettaisikin Aatamin ja Eevan onnen perustuneen siihen, että he olivat alun pitäen rakastuneet toisiinsa, niin oli heidän onneansa tukemassa kuitenkin monet edullisesti vaikuttavat ulkonaisetkin seikat. Vaikeako oli olla onnellinen, kun eli ihanan luonnon helmassa, kun oli olemassa ihanteellinen suhde ympäristöön, kasvikuntaan, eläimiin, täydellinen häiritsemättömyys, vapaus kaikesta syrjäisestä sekaantumisesta heidän kahden elämään ja vihdoin heidän oma pyhä alastomuutensa, joka salli heidän aina esiintyä toisilleen Luojan itsensä valitsemassa, siis mahdollisimman kauniissa ihmispuvussa, heidän milloinkaan tarvitsematta esimerkiksi varojen puutteen tähden tehdä sellaisia salahavaintoja, että toisen uuden uutukainen puku hänen tietämättään sopiikin aivan säälittävän huonosti. Mutta meidän nykyistä pariskuntaamme eivät mitkään ulkonaiset onnen edellytykset suosineet. Päinvastoin. Luonnottomat olot, köyhyys, sukulaisten sekaantuminen ja monet muut seikat, kaikki, kaikki oli heidän onneansa vastaan, ja kuitenkin heidän onnensa paistoi kuin aurinko pimeyden keskellä. Tämä on jotain enempää kuin paratiisi.
Ei ole tietenkään ihmisen vältettävissä sellaiset ulkonaiset seikat, kuin vastoinkäymiset, ystävien, läheisten kuolema, yhtä vähän kuin omakaan kuolema tai sairaus tai vaikkapa vain kompastuminen liukkaaseen katukäytävään ja takaraivon murtuminen. Jos jonkun onnistuu mahdollisimman kauan välttää kaikkia tämäntapaisia vastoinkäymisiä, niin ei se estä häntä käymästä koko ikäänsä happamen näköisenä ja valittamasta elämänsä surkeutta. Sitäkin ihmeteltävämpää on siis sellaisten ihmisten onni, joiden elämä on täynnänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä. Ja juuri tuo ihmeellinen seikka, että mainitun ihmisparin onni näin kukoisti kaikista ulkonaisista esteistä huolimatta, se se oikeastaan virittikin tämän kirjoittajan paljon kysyvään kirjalliseen yritykseen. Kohtalo saattoi minut näennäisesti aivan sattumoilta heidän läheiseen yhteyteensä. Vuosien vieriessä sain nähdä heitä en ainoastaan silmilläni, vaan ikäänkuin olla heissä itsessään. Ja mitä syvemmälle heidät näin, sitä ehdottomammin johduin siihen hämmästyttävään päätelmään, että onni saattaa olla kokonaan riippumaton "onnettomuuksista". Älkää tämän vuoksi heittäkö kirjaa kädestänne sitä lukematta, vaan päättäkää itse, miten asia oikeastaan olisi ymmärrettävä. Minä koetan parhaan kykyni mukaan vain saattaa eteenne pelkät tosiasiat, itse puuttumatta mihinkään arvosteluun.
Olkoon tämän kirjoittajasta kaukana niin ylimielinen väite, että hän muka tietäisi mitä onni perusteeltaan on, ja voisi siis osoittaa mistä onnen avain on löydettävissä. Minulla ei ole mitään edellytyksiä sellaiseen. Ammattini on lasten opettajattaren, vieläpä olojen pakosta vain kotiopettajattaren, ja — miksi en tunnustaisi täyttä totuutta — usein olen suistunut asemastani pelkäksi ompelijattareksi, milloin asianomaisissa perheissä vaatteiden paikkaus on joksikin aikaa käynyt tietojen paikkausta kiireellisemmäksi. Ja minäkö tällainen voisin asettua tiedoissa ylemmäksi yliopistojen oppineita, jotka väkevästi lähentävillä silmälaseilla näköänsä turmellen rasituksesta kalpeina öin päivin näitä asioita turhaan tutkivat! Tai sanoisinko, tietäväni sellaista, jota koko maailma lakkaamatta hakee, jota etsiessä vuoria murretaan, maaperän uumeniin tunkeudutaan, meriä kynnetään, ilmoissa lennellään, yleisöt hurmataan, vaillingit tehdään, kuulat ohimoihin ammutaan! Pois se! — Jos olen kirjoittanut kirjan "onnellisista", olen sen uskaltanut tehdä yksinomaan sellaisessa vaatimattomassa tarkoituksessa kuin hiljainen luonnontutkija, jonka työ tarkoittaa olla vain aineksena vastaisten suurempien nerojen yhteenvedoille ja päätelmille. Luonnontutkija pistää haavinsa metsälammen mutaiseen pohjaan, nostaen sieltä myriaadeja elämän soluja. Hän asettaa ne suurennuslasinsa alle, järjestelee, luokittelee ja latinalaisin nimin nimittelee niitä kokonaisen kirjan paksuudelta. Mutta menisikö hän näiden havaintojensa perustuksella herjaajan ylimielisyydellä sanomaan mitä itse elämä on? Ei. Vaan vastauksen tuohon ikikysymykseen on antava joku hänen vastaisista suurista lukijoistaan, jolla ei enää ole muuta yhteyttä hänen henkilönsä kanssa kuin että ehkä joku esi-isistä aikoinaan opetteli kirjoitustaitoa sen muuttolinnun sulalla, joka ihmeellisestä sattumasta kenties oli joskus lentänyt luonnontutkijaparan haudan ylitse. Niinpä ei myöskään tämä kirja, joka käsittelee onnellisia, suinkaan pyri vastaamaan kysymykseen mitä onni on, vaan ainoastaan kokoo aineksia sen suuren lukijansa varalta, joka on kerran maailmalle onnen salaisuuden selittävä ja jälleen sen käsiin antava hukatun avaimen.
ENSIMÄINEN OSA.
JÖIJE.
PAROONITAR.
Oi, kunpa olisinkin kaunokirjailija!
Silloin kuvaisin varmaankin myrskyn lähestymistä. Kuinka ensin muka pellit huoneessani vingahtivat. Kuinka uutimet vuoroin pullistuivat ja vuoroin painautuivat ruutuja vastaan. Kuinka minä kuulin ulkoa oudon, yhä kasvavan viuhunan, riensin ikkunalle ja näin alas neljännestä kerroksesta miten syyslehdet olivat lähteneet vinhaan juoksuun pitkin katua ja niiden mukana pienet oksat ja ihmiset kyyristyneinä, sateenvarjot pullistuksissa.
Tämän kaiken tekisin vain saadakseni lukijaan oikean tunnelman siitä sanomattomasta, yhä kasvavasta tohinasta, minkä Hjördis-neidin rakkaustarina kohta alussa sai aikaan ei ainoastaan hänen lähimmissä omaisissaan vaan koko suvussa, sitten laajoissa tuttavapiireissä ja vihdoin koko kaupunkiyhteiskunnan kermakerroksissa.
Ja romaanilla olisi ollut arvokas alkunsa.