Mutta minä olisin myös alkanut kirjani heti kieräilevällä epätotuudella. Sillä sää oli päinvastoin aivan tyyni ja päivä oli mitä rauhallisin, leuto talvipäivä silloin kun tässä alempana kerrottavat tapaukset saivat ainakin minuun nähden alkunsa. Tosin olen jälkeenpäin saanut tietää, että ihmiset olivat silloin jo täysin perillä tuosta rakkaustarinasta ja että sen johdosta noussutta hälinää olisi hyvinkin voinut verrata myrskyyn. Mutta minä ainakaan en tiennyt asiasta vielä mitään silloin kun "romaanin" todellinen alku minuun nähden tapahtui.
Istuin vain ommellen huoneessani, kun postimies toi minulle ruotsiksi kirjoitetun kirjelapun. Se oli mainitun Hjördis-neidin äidiltä, paroonitar B:ltä, jonka kodissa olin toiminut kotiopettajattarena.
Minua pyydettiin heille tulkiksi eräiden ruotsia taitamattomien suomalaisten kanssa pidettävään keskusteluun, jonka sisällyksestä rouva huolestuneena kirjoitti saattavansa lähemmin ilmoittaa vain suurimpana salaisuutena jollekin heidän perheensä taatuista vanhoista ystävistä ja senvuoksi kääntyvänsä minun puoleeni. "Kom genast efter norrtåget eller senast kl. 2" ["tulkaa heti pohjoisjunan saavuttua eli viimeistään kello 2">[, oli kirjeessä lopuksi, kuin jonkinlaisena hätähuutona.
Parooni B:n perhe oli ummikko ruotsalainen kieleltään, vaikka syntyperältään suomenmaalainen, niinkuin he itse aina sanoivat. Olihan lasten kotikasvatuksessa kylläkin ollut puhetta myöskin suomen kielen opettamisesta, mutta tämä aine oli jäänyt sivuaineeksi — en itsekään oikein tiedä siihen syytä. Vihdoin se hivui kokonaan pois muiden aineiden tieltä, vaikka tämän varsinaisen äidinkieleni opettamiseen olisin kyllä ollut ehkä pätevämpi kuin minkään muun aineen.
Määrätyllä kellonlyönnillä olin perillä.
He asuivat muutaman ylimyksellisesti syrjäisen kaupunginosan komeassa uutisrakennuksessa, sen toisessa kerrassa, suurten matalalta alkavien ikkunain ääressä, parkettipermannoilla, palmujen alla, vanhojen perinnäishuonekalujen ja valkeain taideveistosten keskellä. Omituinen vanhan ja uusimman uuden sekoitus täydellisessä keskinäisessä sopusoinnussa!
Lähestyessäni heidän asuntoansa huomasin katuoven edessä ajurin, joka kämmenet vastakkain hihoihin kätkettyinä torkkui kuskipukillaan. Hänen vieressään oli puinen punainen matkalaatikko ja takaistuimella näkyi kaksi myttyä.
— Pohjoisjunaltako? minä kysyin häneltä.
Hän raotti unisia silmiänsä ja nyökäytti päätään.
Nyt olen myöhästynyt, ajattelin. Mutta tultuani alakerran porraseteiseen näin siellä tanakan maalaispariskunnan, jonka pohjoisjuna oli ilmeisesti juuri vastikään pääkaupunkiin lennättänyt eksyttääkseen ja typertääkseen heidät kaikesta huimaavasta silmäinvilinästä, vihellyksistä ja rautapyöräin pauhusta äkkiä tähän koleaan, haudanhiljaiseen porrastemppeliin, jossa kuitenkin jokainen korkojen kopahdus tuhatkertaisesti kajahteli ja puheääntänsä piti oudosti hillitä. Vaimolta oli musta silkkihuivi luisunut niskaan tai oli hän hiestymisen vuoksi itse sen laskenut. Mies kuivaili lakitta päin ohimoitaan.