Ja Jöije alkoi kertoa.
Me istuimme kohta melkein pimeässä. Ainoa valaistus tuli vastapäisten makasiinien lampuista, raitiovaunujen sähkökipunoista ja eräästä katulyhdystä, jonka tuulessa lepattava tuike piirsi seinälle väräjävän ruutukuvan. Mutta se hahmotti minulle myöskin Jöijen piirteet ja kiilteli usein hänen elävissä silmissään, jotka pimeästä huolimatta uteliaina koettivat minun katseestani nähdä hänen sanojensa vaikutusta minuun.
Muistan kertomuksesta melkein jok'ainoan sanan ja seuraavassa esityksessäni koetankin säilyttää hänen omia lausekäänteitään, ainoastaan paikka paikoin lisäten sellaista, mitä hänen ei tarvinnut erikseen kertoa minunkaltaiselle heidän perheolojensa läheiselle tuntijalle.
Mutta tämä kertomus esiintyy tässä muulla tavalla täydennettynä. Monesti minä näet jälestäpäin, kun jo olin päättänyt kirjoittaa kirjan Jöijestä, kaivelin tätä samaa heidän ensimäisen kohtaamisensa tapausta, koettaen saada hänet tarkemmin ja yhä tarkemmin kertomaan mitä hän siitä muisti. Ja usein sainkin tietää jotain lisäksi. Vaikka Jöije aina vähän nauroi kirjallisille puuhilleni eikä niihin uskonut, antautui hän sentään tässä niinkuin monissa muissakin kohdin selityksiin ja oikaisuihin, jopa usein täydentäviin kuvauksiin, jotka suuresti edistivät asiaani.
Mutta palaan puolipimeään huoneeseeni, jossa lyhdyn tuike värjöttää seinällä ja nuori tyttömäinen Jöije ensimäisen kerran kertoo minulle kertomustaan.
JÖIJE KERTOO.
He olivat tutustuneet noin kolme vuotta sitten, kesällä. Jöije oleskeli silloin ensi kertaa eläessään maalla, asuen vanhempiensa kanssa muutamassa sydän-Hämeen kesähuvilassa, saarisen järven rannalla, keskellä vihantia metsiä ja umpisuomalaista väestöä. Tämä ihmeellinen retki "syrjään" kaikista totutuista elämäntavoista ja oloista oli tapahtunut heidän kotilääkärinsä kehoituksesta, Jöijen voimain vahvistamiseksi. (Myöskin eräästä toisesta syystä, jota Jöije ei tietänyt ja josta ehkä tuonnempana saan mainita). Oli määrätty reipasta maalaiselämää, aikaista maatepanoa ja varhaista nousua, järvikylpyjä, souteluja, metsissä harhailuja, avojaloin kävelyä, ratsasteluja. Piti päivettyä ja saada jänteitä käsivarsiinsa.
Ainoa "visiitti", minkä he koko kesän kuluessa tekivät, oli pappilaan.
Muuta heille sopivaa herrasväkeä ei niillä seuduilla ollutkaan.
Mutta ei pappilassakaan ollut mitään nuorisoa Jöijen seuraksi.
Oli vain kirkkoherran langonpoika, joka oli kouluaikana elänyt kirkkoherran perheessä ja nyt ylioppilaaksi päästyään ja kirkkoherran muutettua Hämeeseen vieraili tämän luona.