Se oli Martti.
Hänkin oli niin umpisuomalainen, ettei Jöije aluksi aikonut ollenkaan mitään tuttavuutta rakentaa.
Mutta he olivat sentään menneet kahden kävelemään pappilan puutarhaan.
Jöije oli koettanut aluksi häikäistä Marttia ylenmääräisellä viehättämiskyvyllään. Ei ollut epäilemistäkään, että Martti oli kuullut hänen maineestaan kevytmielisyyden rajalla olevana kaunottarena, tuosta kaikkien tuntemasta "vaarallisesta Jöijestä". Jöijellä oli siis täyttä syytä osoittaa maalaisuutta kohtaan jonkinlaista ylhäisen alentuvaisuutta. Hän oli muun muassa teeskennellyt likinäköistä ja silmiänsä siristäen kumartunut kyselemään erään pensaan nimeä, jonka hyvin tiesi sanajaloiksi.
Kun tämmöinen suhtautuminen kuitenkin oli vaikuttanut Marttiin vain ujostavasti eikä suinkaan ollut omiaan edistämään puhelemisyrityksiä, vaati hauskuuden halu jättämään sikseen kaikki tuommoiset ja heittäytymään rentonaan lapseksi. Saattoihan mokoman edessä olla sitäkin. Ja niin mentiin salmen rantaan, jossa oli maalle vedettyinä muutamia veneitä, mutta yksi, valkoiseksi maalattu, oli uimahuonesiltaan nuoralla sidottu.
Ja tässä nyt alkoi heidän tuttavuutensa (heidän onnensa) kohta alussa epäonnistumisella.
Täytyi keksiä jotain hullunkurista, kun ei voitu puhua, ja naurattaakseen Marttia Jöije senvuoksi keksi sen, että äkkiarvaamatta hyppäsi laiturilta valkoisen veneen laidalle.
Hän ei silloin vielä tiennyt, että veneet kallistuvat kovasti, kun niiden laidoille hyppää. Hän ei ollut vielä milloinkaan missään veneessä ollutkaan.
Ja niin tapahtui, että vene todella kallistui kovasti, että vesi suurena laineena loiskahti laidan ylitse ja että Jöije, säikähdyksestä kiljahtaen ja voimatta tasapainoa säilyttää, kaatui veneeseen polvilleen, kastuen läpimäräksi.
Siihen meni koko kaupunkilaisuus.