Martti puolestaan ei osottanut vähintäkään ihmettelyä, vaan päinvastoin hänkin samaa pelkän hauskuuden ymmärrystä ilmaisten vapautui kokonaan teennäisyydestä, jopa rupesi rohkeasti laulaa hoilottelemaan.
Hän lauloi: rati rati rallalalaa, rati rallalalaa … Ja saarista kaikui rati rallalalaa, niin että oikein nauratti..
He läksivät soutelemaan valkoisella veneellä.
Vesi oli aivan tyyni, ja veneen alkaessa nopeasti viiltää vettä Jöije kohta kumartui vasten laitaa pistäen ensin sormensa ja sitten koko kätensäkin veteen, mikä tuntui tavattoman ihanalta: käden luota kohosi hauskasti omituinen vesikatos, joka muutti muotoaan sen mukaan kuin kättä piteli. Välistä, kun osasi pitää sormiaan edellä, siitä kohosi sileä vuolle, johon kuvastui nurinpäin vastaiset kalliot, ja välistä taas nousi luokkana suihku kirkasta vettä. Jöije olisi tätä tehnyt vaikka kuinka kauan, ellei olisi hävettänyt Martin tähden.
He vaihtoivat paikkoja (jolloin vene oli taaskin kaatua), ja nyt Jöije rupesi opettelemaan soutua.
Se se vasta oli hullunkurista! Kun airot olivat Martin käsissä, näytti soutu maailman luonnollisimmalta asialta, mutta Jöije ei saanut venettä minnekään: se kääntyi ympäri, toinen airo huopasi, toinen vain sipasi vettä ja Jöije oli mennä selälleen.
Ihmeellistä, kuinka täällä maalla piti esiintyä toisen edessä tyhmänä vähäpätöisimmissäkin tehtävissä. Sellaiseen asemaan Jöije ei todella ollut ollenkaan tottunut. Se alkoi harmittaa.
Kunpa tuo olisi edes ymmärtänyt auttaa. Mutta istuu kuin mikäkin vaan veneen perällä eikä ole näkevinään, vaikka tietysti ihan hytkyttää naurusta.
Jöije tuli tästä veneen pyörimisestä vihdoin niin noloksi, että oli itkuun pillahtaa.
Mutta Martti ei nauranut. Hän oli, hienotunteisesti kyllä, kääntynyt sivulle päin, ja huolimattomasti vihellellen ihaili maisemia, joita pyörivä vene kulloinkin toi hänen silmiensä eteen. Eihän siitä soutamisesta mitään tullut. Taas piti vaihtaa paikkoja.