Edes jossain määrin parantaakseen Martin silmissä asioitansa Jöije jätti airot valloilleen ja rupesi nyt Marttia vuorostaan hämmästyttämään kertomalla omista kaupunkilaisista kujeistaan, jossa asiassa ainakin tiesi olevansa Marttia monta vertaa veikeämpi.
Martti näytti aivan hyvin ymmärtävän ruotsia, vaikka arasteli itse yritellä. Ja sen huomattuaan Jöije alkoi vapaasti kertoa hänelle hauskoja juttuja "flörteistään" lukemattomien kavaljeeriensä kanssa.
Martti otti kuunnellakseen näitä juttuja kuitenkin niin hartaan totisena, ettei Jöije osannut jatkaa siinä leikillisessä sävyssä, missä oli alkanut, vaan ehdottomastikin hakeutui yhä totisempaan puoleen asiasta. Tämä ei kyllä oikein sopinut yhteen hänen pukunsa tilapäisen hullunkurisuuden kanssa, joka olisi ehdottomasti vaatinut naurutunnelman ylläpitämistä, mutta perätuhdolla istuessaan hän sai verhotuksi itsensä siedettävän sieviin vaipanlaskoksiin, joten ei ollut luultavaa, että Martti kesken kaikkea purskahtaisi nauruun.
Ja niin Jöije rupesi valittelemaan sitä seikkaa, ettei hänen ollut milloinkaan vielä onnistunut herra-tuttujensa joukosta löytää sellaista, joka olisi tahtonut olla hänen toverinansa, yksistään vain toverina, niillä kun kaikilla oli aina lopultakin se iankaikkinen hakkailu mielessä. Ellei hakkailua, niin ei mitään ystävyyttäkään!
Martti sai tähän sanotuksi, että naiset itse tavallisesti olivat semmoiseen käänteeseen syypäät, koskapa juuri he itse eivät pelkkään toveruuteen tyytyneet, vaan vaativat sen ohella myöskin erikoista ihailua, vieläpä ihailun ilmaisemistakin. Muussa tapauksessa närkästyivät.
Tällaista arvostelua Jöije ei olisi ikinä osannut odottaa Martin kaltaiselta maalaispojalta.
Hän katsahti sentähden vähän liioitellulla hämmästyksellä (ja pienellä viehättämisen aikeella) suoraan Martin silmiin, ikäänkuin odottaen selitystä.
Mutta Martti ei väistänyt hänen katsettaan, vaan katsoi takaisin jotakuinkin uppiniskaisesti, niinkuin olisi siten tahtonut vakuuttaa pysyvänsä mielipiteessään, tuli mitä tuli.
Vastaväitteen asemasta Jöije kuitenkin vain syvensi keskustelun vieläkin totisempaan suuntaan. Sanoi ettei tuo toverin kaipuu ollut mitään oikkua hänen puoleltaan, kuten Martti näytti otaksuneen, vaan että hänellä siihen oli todellinen kaipaus, sitäkin luonnollisempi, kun hänellä ei ollut veljiä eikä samanikäisiä sisaria, eipä edes ollut milloinkaan ollut koulukumppanejakaan, niinkuin sentään tavallisesti kaikilla muilla nuorilla.
Silloin Martti näytti ymmärtäneen hänet ja tuli hyvin miettiväiseksi. Pitkän aikaa hän silmiänsä kääntämättä katseli sivulle päin, seuraten ajatuksissaan vasemmanpuolisen aironsa soutua. Sitten hän käänsi päänsä Jöijeen päin, hymyili ja aikoi ilmeisesti sanoa jotain hyvää, mutta ei sanonutkaan, vaan huokaisten kääntyi uudestaan airon soutua katselemaan.