Eikö mamma-kulta siis ymmärtänyt, että Jöije oli kesän kuluessa ottanut aurinkokylpyjä melkein jokaikisen niemen nenässä ja varmaan jokaisella metsäkalliolla, juosten alastonna muurahaispoluilla ja nukahtaen sammalelle? Hän osasi uida melkein kuin kala, sukeltaa pitkään ja syvään, levätä liikkumattomana veden pinnalla, syöstä kohisten eteenpäin ja hypätä äkkijyrkkiin tuntemattomiin syvyyksiin.
Mamma saa silmänsä pyöreiksi. Eihän Jöijellä ole ollut käsitystäkään uimisesta. Kuka on Jöijelle uimataidon opettanut?
Voi kauhistusta! Saattaako semmoista kertoa edes Hiljalle? Saattaako semmoista milloinkaan ihmisten nähtäväksi paperille panna?
Kuka muu hänelle olisi opettanut ellei Martti, hänen ainoa toverinsa!
Mutta jos H. K. luulee siinä olleen minkäänlaista sopimattomuutta tai jotain "tiedotonta erotiikkaa" niin hän suuresti erehtyy. Siinä ei ollut mitään sellaista. Kaikki perustui puhtaaseen toveruuteen. Martti oli uimamaisteri ja hän antoi Jöijelle mainiot neuvot miten heti oppia pysymään vedenpinnalla.
"Ennen tätä kesää en ollut vielä ikinäni kylpenyt luonnossa", sanoi Jöije. — "Kun me sitten kerran tulimme pitkältä kävelyretkeltä veneemme luo, josta oli vain pari kilometriä vesimatkaa kotiin, ja soudimme salmen yli, niin päätimme mennä uimaan kukin omalta puoleltamme suurta kalliota. Silloin minä tahdoin näyttää Martille jo osaavani uida, ja uinkin ulommas, niin kauas kuin uskalsin, josta hengästyneenä sain huudetuksi Martille: 'katso! katso!' Martti oli myöskin uinut selälle ja saattoikin siis nähdä minut. Mutta hän ei kuullut huutoani, sillä hän huusi samalla kertaa itse: 'Älä ui niin kauas, käänny heti!'" (Vaarallisissa tapauksissa ja myös "tyhmyyksien" sattuessa Martti oli ottanut tavakseen puhutella minua häikäilemättömän käskevästi).
Myöhemmin, kun Jöije jo osasi hyvin uida, he uivat usein yhdessä, lähtien kukin omalta riisumapaikalta ja yhtyen syvällä, eivätkä siis tarvinneet mitään uimapukuja. He eivät oikeastaan nähneet toisistaan muuta kuin pään. He uivat kilpaa ja sukelsivat kilpaa ja sen hauskempaa ei kahdella ihmisellä yleensä voinut olla. Martti oli vain pannut ehdoksi, että Jöijen piti tarkkaan totella häntä mitä tulee uintiajan pituuteen ja muuhun sellaiseen.
Mutta yhteisen uinnin sanomaton hauskuus loppui pian. Joku paimentyttö näki ja tietysti kertoi. Huhut joutuivat vanhempien korviin. He kauhistuivat ja kielsivät kaiken seurustelemisen Martin kanssa. Tässä nyt alkoivat monet vastoinkäymiset, jotka kuitenkin vain lisäsivät toveruuden lujuutta ja oikeastaan perustivatkin heidän onnensa. Mutta ymmärtääkö ja uskooko H. K. nyt, ettei tuossa uimisessa ollut nimeksikään mitään "sellaista" Martin puolelta, että se vain oli hänen puoleltaan ikäänkuin uusi vala eli uusi todistus hänen tahdostaan pysyä horjumatta puhtaan toveruuden kannalla, niinkuin hän oli luvannut, uskooko H. K. sen?
Minä sanoin uskovani.
Jöijen tapasi nyt hurjan iloinen vallattomuuden puuska. "Uskoni" saattoi minut lopullisesti hänen uskotukseen ja siitä hetkestä alkoivatkin kaikki säikeet aueta ja kehittyä, jotka johtivat minut Jöijeni sydämen sisimpiin ytimiin.