Hän sanoi vähän ajan perästä:
— Luuletteko, että koskaan opin niin soutamaan, että voimme yhdessä laskea?
— Miksei, miksei, — sanoi Martti iloisesti, ja lisäsi sitten: — ehkä sentään helpommin perää pitämään, kun minä soudan.
Nyt Jöije riemuissaan taas kovasti ajatteli vannoa toverivalan niinkuin Marttikin, sillä hän tunsi paitsi riemua myös kiitollisuutta, jota ei tiennyt miten osoittaa. Vannomisen sijaan hän kumminkin ojensi vain ilman muuta kätensä Martille, koska käden lupaus oli yhtä hyvä kuin mikä vala tahansa.
Mutta Martti ei ymmärtänyt mitä kädenojennus tarkoitti. Ja Jöijeä hävetti ruveta sanomaan, että hän ei muka milloinkaan tule kiemailemaan Martin edessä. Hän samassa keksi selittää kädenojennuksen toisella tavalla ja sinuttelemista ehdottaen sanoi iloisesti nimensä.
— Jöije!
Martti kohta vastasi yhtä iloisesti:
— Martti minä olen.
Siitä hetkestä saakka he sinuttelivat toisiansa. Ja siitä saakka he olivat niin hyviä toveruksia, ettei maailmassa parempia ole eikä tule olemaan. Kesän kuluessa Jöijen sekä kädet että jalat päivettyivät yhtä ruskeiksi kuin Martinkin, kämmeniin kasvoi sormien juureen soutamisesta käsnät, ja käsivarsissa tuntui jännittäessä kivenkovat mukulat. He laskivat lukemattomia kertoja tämän kosken sekä niin että Jöije souti ja Martti meloi että päinvastoin, ja laskivat vielä muita ja vaarallisempiakin koskia. He kiipesivät kaikki kalliot. He samoilivat kaikki tiet ja polut.
Jöije varttui ja vahvistui kesän kuluessa sanomattomasti — paroonittaren mielestä jo aivan liiaksikin. Kun paroonitar katseli tyttärensä kasvoja, käsivarsia ja jalkoja, hän peräti kauhistui: kesä kohta loppuu, edessä on kaupunkiin muuttaminen, ja tuollaisenako on Jöije sinne vietävä! Mutta ihmeellisintä, jopa aivan käsittämätöntä oli paroonittarelle se, että eivät ainoastaan kädet, kasvot ja jalat, vaan koko muukin ruumis oli Jöijellä ruskeaksi päivettynyt. Miten se oli selitettävissä?