Mutta hänen ääntänsä ei kuulunut läheskään kosken kauhean kohinan vuoksi.
Vasta veneestä noustuaan Jöije huomasi Martin olevan aika lailla hengästyksissä. Sitäpaitsi oli joku suortuva korvan luona hiestymisestä märkänä. Kas, kun Jöije ei ollut yhtään huomannut, että Martti oli erikoisemmin voimiansa meloessaan ponnistanut. Jokohan he todella olivat olleet vaarassa! Martti hymyili koko ajan itsekseen aivan kuin olisi voittanut satatuhatta.
Rannalla Martti rupesi vääntämään kasvavaa koivunvesaa, pidellen latvasta ja siirtyen yhä juuremmas, kunnes sai sen taipuvaiseksi aivan kuin nuoran. Sitten otti puukon kupeeltansa, katkaisi vesan juuren kohdalta, karsi sen hennot oksat ja alkoi kiertää renkaalle.
Jöije istui maassa hänen edessään, kädet polvien ympärillä ja suu auki katsellen uteliaana mitä ihmettä Martti tuolla kiertämisellä saattoi tarkoittaa. Ei mitään, ei yhtään mitään Jöije ymmärtänyt kaikesta mitä Martti kulloinkin puuhasi. Jöijestä oli kovin hauskaa, että hänellä nyt todellakin oli toveri, ensimäisen kerran eläessään, vieläpä kovin mieluinen toveri. Mutta miten toimia niin, ettei se häneltä menisi aivan ensi käänteessä, vaan pysyisi hänen käsissään ja suostuisi olemaan hänen kanssaan? Miten, kun yhdeltä puolen äsken vannottu vala kielsi koettamasta saada ihastumaan ja toiselta puolen taas Jöije ilmeisesti ei voinut olla hänelle vähimmäksikään hyödyksi? Jöije tunsi itsensä peräti aseettomaksi. Pitäisi kaiketi oppia soutamaan yhtä hyvin kuin Martti, ennenkun saattoi saada hänet toverikseen kiintymään. Mutta sitä oli näin tyttönä melkein mahdoton. Ja Martti tekisikin tietysti viisaammin, jos hankkisi itselleen Jöijen sijaan jonkun poikatoverin. Ja mistä sen tiesi, vaikka hänellä semmoinen jo olisikin. Jöije tuli oikein alakuloiseksi näitä ajatellessaan.
— Ja mitä te siinä koko ajan hymyilette? — hän vihdoin kysyi
Martilta.
Martti rupesi nauramaan, viskasi valmiin hankavitsan veneeseen ja puhuen pauhun tähden hyvin läheltä Jöijen korvaa selitti, ettei tätä koskea voi laskea soutamatta voimainsa takaa ja että hän oli vähältä suistaa sekä Jöijen että itsensä kuohuihin.
— Mutta laskimmehan me onnellisesti! — Jöije sanoi.
Silloin Martti käski nousemaan ylemmäs muutamalle sammaleiselle kivelle, ja sinne noustuaan Jöije näki kuinka asiat olivat. Oikea koski alkoi vasta siitä mihin he olivat laskeneet maihin. Siitä vesi paiskautui syvyyteen hirmuvuolteena, ja kuohui alhaalla omaa itseänsä vastaan kihisevänä, höyryävänä vaahtovellinä, jonka raivolla ei ollut mitään rajoja. Hengenvaarassa he olivat olleet. Ja Martti oli heidät pelastanut.
Martti otti vauhtia ja juoksi ylös samalle kivelle. Hän osoitti Jöijelle sen kapean, mutta paljon tasaisemmasti ja melkein vaahdottomasti putoavan vuolteen, jonne vene oli ohjattava koskea laskettaissa. Sanoi, että vene ei tottele melaa, ellei samalla souda voimakkaasti.
Jöijen sydäntä hiipaisi yhtaikaa sekä kammo että outo viehätys, semmoinen voimakas viehätys, jota hän jo nyt tiesi mahdottomaksi vastustaa.