"Entä valani! Sillä vaikka en pannutkaan kahta sormea mustaa kalliota vasten, niin olinhan sydämessäni sentään vannonut Martille saman kuin hänkin minulle. Olenko siis särkemässä suhdettamme! — kuuluu minussa nyt kovemmin kuin minkään veden kohina.
"Nämä ajatukset, jotka niin odottamatta tulivat hurmaustani keskeyttämään, tuntuivat minusta sillä hetkellä pedoilta, jotka säälimättä ja raadellen estivät voimakkaimman mielihaluni toteutumasta mikä minussa milloinkaan oli ollut. Mutta ihmeellistä sanoa, minussa ei ole myöhemmin koko elinaikanani ollut niin jättiläismäistä tahdon voimaa kuin juuri tuona hetkenä, tuskin 17:n ikäisenä tyttönä. Tarvitsin vain päästä täyteen selvyyteen siitä että kysymyksessä todella oli valan rikkominen, niin jaksoin kuin jaksoinkin olla valalleni uskollinen. Karvain mielin aloin naruttaa kiinni liiviäni.
"Kuitenkin, mitä lujempaan jälleen sidoin laukaistut sukkanauhani, mitä tiukemmalle säpitin puolikenkäni, sitä selvemmin tunsin menetteleväni Marttia kohtaan niinkuin piti. Ja mitä kauemmas sitten etenin kallioltani, sitä useammin pysähdyin ja tunsin hirmuisesti punastuvani, — sitä enemmän hämmästyin että nyt vasta aloin ymmärtää mihin uhkapeliin olin ollut koko suhteemme saattamaisillani. Ja kotiin palattuani, kun kaikki vielä nukkuivat, minut valtasi sanomattoman onnen tunne sen johdosta, etten ollut mitään särkenyt ja että kaikki oli siis ennallaan. Muistan ilosta suudelleeni kukkia ja ulkona syleilleeni valkoisia koivunrunkoja, — tuota kaikkea vain tervehtiäkseni uudestaan koko maailmaa, joka oli pysynyt muuttumattomana entisellään ja pelastunut särkymästä minun — tyhmän tytön tähden.
"Sen jälkeen emme enää koskaan kylpeneet tämän kallion luona emmekä missään muuallakaan. Mutta meidän toveruutemme siirtyi kesäisistä urheiluistamme kokonaan toisille aloille, se syveni ihmeellisesti ja sai uuden luonteen, me aloimme löytää saman toveruuden mahdollisuutta ei ainoastaan siinä mikä meistä oli ollut 'hauskaa', vaan myös siinä mikä kumpaisellekin meistä oli ikävää ja vaikeata. Ja kohta kun toinen otti omakseen toisen surun — kaikki muuttui onneksi. Oi Hilja, Hilja, sinä et tiedä, sinä et tunne suurinta elämisen salaisuutta. Ihminen ei ole mitään yksin, vaan ainoastaan yhdessä — ei, ei niin kuin sinä ehkä ajattelet, vaan niin että he oppivat elämään toistensa elämää, se onkin juuri omaa elämää.
"Ymmärrätköhän sinä oikein mitä minä olin pelastanut, kun juoksin pois kalliolta? Älä luule että se oli ainoa voitettava minulle, ei, alituiseen se tahtoi tulla takaisin, ja sen jälkeen se vasta alkoikin tulla. Välistä minulla ei haluttanut mitään enemmän kuin että Martti ottaisi minua kädestä, halutti niin hurjan voimakkaasti, etten voi sitä sanoin selittää. Olihan Martti ottanut kädestäni toverina monta kertaa, mutta minulla halutti että hän olisi viehättynyt ottamaan. Ja tätä viehättämisen halua vastaan minä sain olla taistelussa alituisesti. Nyt sen ymmärrän, mutta silloin minä luulin kysymyksen olevan vain tuon valan pitämisestä. Koko meidän välimme perustui Martin ihmeelliseen lujuuteen ja minun alituiseen taisteluuni viehättämisen halua vastaan. Kerta kaikkiaan minä sen ymmärsin tuona kesäaamuna, sillä se onni, jota voitostani tunsin ja se väliemme syventyminen, joka sen jälkeen alkoi, on luonut koko tämän ihmemaailman ympärillemme, jossa me yhä elämme."
MARTTI.
Näin päättyi Jöijen myöhempi kertomus. Toivon vain, ettei lukija mielikuvituksessaan sekoita tätä myöhempää, kehittyneesti ja arvostelevasti näkevää kantaa siihen tyttömäiseen Jöijeen, joka oli huoneessani. Tämä tyttö kaiketi itsekin luuli, että paimen oli heidän kesähuvinsa häirinnyt. Ainakin oli tuon ensimäisen kiihtymyksen luonne niin epäselvänä hänelle itselleen ja niin suurena salaisuutena, että hän tuskin olisi silloin vielä itselleenkään voinut sitä ajateltavaan tai sanalliseen muotoon pukea. Käsitykseni on se, että Jöije oli ensi hetkestä asti rakastunut Marttiin, mutta hän ei ollut lähimainkaan tietoinen siitä. Hänenkin rakastumisensa, niinkuin kaikkien meidän kuolevaisten, esiintyi tietysti luonnonvoimaisena, vastustamattomana haluna nähdä Martti viehättyneeksi häneen muulla tavalla kuin vain toverina. Mutta nyt oli kaikki viehättämisen pyrkimys heidän toverivalaansa vastaan. Näin tuli Jöije olleeksi alituisessa taistelussa omaa rakastumistansa vastaan. Ja kun hän ensimäisestä näkemästämme asti toistamistaan toisti, että heidän välinsä oli "jotakin peräti muuta kuin tavallinen ihastuminen ja kihlautuminen", on se ymmärrettävä niin, että Jöije piti rakastumistansa yksinomaan erikoisena, personallisena salaisuutenaan, joka ei saanut mitenkään sekaantua heidän varsinaiseen ystävyyssuhteeseensa, ja näin siis koski vain häntä eikä Marttia.
Tuona iltana hän päätti kertomuksensa, niinkuin sanoin, hurjaan vallattomuuden puuskaan, kun olin vakuuttanut uskovani että Martissa ei ollut "mitään sellaista".
Hän keskeytti juttelunsa, näppäsi valon sähkölamppuun ja lyöden kätensä yhteen huudahti:
— Herranen aika, kellohan on jo 11! Mitä sinä ajattelet, Hilja kulta!
Meidän täytyy heti lähteä Marttia tapaamaan.