Minä sanoin, ettei se suinkaan ollut enää näin myöhään mahdollista.
Silloin Jöije otti minua käsistä ja yhä samassa ilon puuskassa alkoi väkisin pyörittää lattialla.
— Ei se mitään tee, ei yhtään mitään, tule, tule, tule!
Minun täytyi luvata.
Räystäistä ei enää tippunut. Pakasti. Kuu ui huimaavaa vauhtia räsäpilvien seassa.
Matkalla Jöije sanoi:
— En mitään niin kovasti haluaisi kuin että sinä Hilja ymmärtäisit meidän suhteemme oikein, — että nimittäin se on erilaista kuin kaikki muu maailmassa ja ettei siinä ole mitään sellaista kuin ihmiset luulevat, — että se on jotain niin erikoista kuin jos löydettäisiin jotain ihan uutta kultaa tai mitä muuta semmoista, jota ei vielä kukaan koskaan ole nähnyt. Olen sitäpaitsi tänään jo puhunut Martille sinusta, ja hänkin piti hyvin tärkeänä saada sinut oikeaan käsitykseen.
Minä kysyin miksi minun mielipiteeni oli niin tärkeä.
Jöije pujotti päänsä eteeni nähdäkseen minut lyhdyn valossa ja sanoi salaperäisesti hymyillen:
— No, ehkä tekisimme sinutkin onnelliseksi…