Eihän vielä ole läheskään tyhjentävästi, ei kyllin runsain, kyllin täyteläisin värein kuvattu sitä onneakaan, jonka piti olla paratiisilaistenkin onnea säteilevämpää. Ja nytkö se onni jo vaihtui onnettomuuksiin?
Ei, lukijani. Tosin minä en alun pitäenkään ottanut esittääkseni mitään ruusupoluilla leijailevaa perhosparia, jommoisia ihmislasten keskellä kyllä on, mutta joiden onni saattaa silti olla keveä ja ensimäiseen myrskysateeseen sortuva. Syvempi on se onni, josta minä puhun. En minä olisi perhos-onnen vuoksi kynään tarttunut.
Vastuksien, sukuvihan, rotu-inhon keskellä syntyi minun kertomani onni ja se ei ole kasvanut ja huippuansa saavuttanut suinkaan vähempien onnettomuuksien keskellä.
Menisin kertomuksessani järjestään eteenpäin päivä päivältä, nauttien kuvauksestani kuin suuresta päivänpaisteesta, joka valaisee elämää antaen värinsä kaikelle mitä siinä on. Mutta juuri kun olin itse puolestani kiihkeimmilläni ja jo — kuten luulin — pääsemässä vihdoinkin perille Martin tunne-elämän laadusta, minut kohtalo erotti pitkäksi aikaa heistä. Olin juuri alkanut antaa tunteja Jöijelle suomessa ja Martille ruotsissa. Sain ihmeekseni todistaa, ettei minulla vielä milloinkaan ollut heidän vertaisiaan oppilaita, että he syventyivät kumpikin kielensä tutkimiseen hartaudella ja lämmöllä, jommoista en ollut pitkässä opettajatoimessani koskaan ennen nähnyt. Jöije tutki ja opiskeli suomen kielen salaisuuksia aivan kuin olisi siten hakeutunut oman Marttinsa hengen ytimiin. Aivan vaivatta, pelkän elävän intonsa vuoksi hän sai aikaan suoranaisia ihmeitä edistyksen nopeudessa. Ja monesti minä tein hullunkurisen johtopäätöksen, että Jöije oli Marttinsa tähden rakastunut yksin tein myöskin suomen kieleen: tämä kieli alkoi aivan sananmukaisesti elää hänessä, tai sanoisinko: hänessä oli syntymässä jokin uusi, suomalainen Jöije. — Martti osasi koulutietoinaan paremmin ruotsia kuin Jöije suomea. Hänelle oli kielioppi selvänä ja oli hän lukenutkin yhtä ja toista kirjallisuudesta. Meidän harjoituksemme tarkoittivat paraastaan vain käytännöllistä puheluruotsia, ja hänen intonsa taisi vähän kärsiä minun liian sitkeistä foneettisista vatkutuksistani, kun hinnalla millä hyvänsä tahdoin totuttaa hänet olemaan sekoittamatta toisiinsa "dit" ja "tid" sanojen ääntämistä. Martti puolestaan ei välittänyt käytännöllisistä asioista eikä pyrkinyt "oppimaan puhumista", jota Jöijekin, kumma kyllä, piti tarpeettomana. "Se ei sopinut Martille", hän sanoi. Martin koko harrastus kääntyikin pian Ruotsin historiaan ja kirjallisuuteen, johon hän näytti syventyvän herkällä innolla, aivan kuin hänkin olisi Jöijensä kautta löytänyt jonkun uuden, ennen tuntemattoman maailman. Lähempi Marttiin tutustumiseni perustui melkein kokonaan näihin kieli- ja kirjallisuusharjoituksiimme.
Mutta silloin keskeytyikin niinkuin sanoin kaikki tyyni parhaaseen alkuunsa.
Minun oli erään suomalaisen perheen seurassa matkustaminen vuodeksi tai pariksi ulkomaille, — taaskin lasten hoitajana ja kotiopettajana.
Ja koko tältä pitkältä ja tärkeältä ajalta minulla ei ole muita personallisia tietoja heistä kuin pari kirjettä Jöijeltä ja hänen myöhempiä tiedon-antojaan, joiden avulla nyt koetan täydentää näin syntyneen pahan aukon.
Ei, sanoin väärin. Paitsi Jöijen kirjettä sain toisaaltakin, tavallisten juorujen muodossa tietää sarjan sangen tärkeitä tapahtumia, jotka järkyttivät koko olentoni pohjia myöten.
Perhe, jonka luona oleskelin ulkomailla, sai kotimaasta kirjeen, eräältä naistuttavalta, joka oli ventovieras paroonin perheelle. Minä sain kirjeen lukeakseni.
Jälkikirjoituksena sanottiin siinä, ikäänkuin vain sivun täytteeksi: