Minä: Eikö oman kodin perustaminen ole kauniimpia asioita mitä tämän kolean taivaan alla ylimalkaan voi kuvitella? Niin me arkipäiväiset ihmiset ainakin ajattelemme. Mutta kodin luominen ei näytä kuuluvan teidän kummankaan ihanteisiin, te ette ole arkipäiväisiä.
Martti: Koti — koti — sanotaan. Meillä kaikilla on ollut koti, vanhemmat, sisaret, veljet — ehkä rakkaita muistoja, — mutta sittenkin olemme koko tuon nuoruudenkin läpi kulkeneet ypö yksin. Yksin olemasta lakkaa vasta silloin kun löytää vapautuksen erillisyydestä.
Taas sama ajatus! Sillä Martti luuli voivansa kaikki kysymykset selittää ja sen taakse hän näytti pakenevan aina kun hänen tunne-elämäänsä verekseltä kosketti. Ikävä vain, että tuo ajatus ei voinut antaa minulle selvyyttä siihen ainoaan arvoitukseen, jota kaikki urkkimiseni tarkoittivat, nimittäin: vapautuiko Martti "erillisyydestään" vain yksin Jöijen löydettyään, vai tarkoittiko hän jotakin uutta, esimerkiksi uskonnollisen epäitsekästä suhtautumista ihmisiin ylimalkaan.
Olinpa melkein varma, että ajatus ei ollut mikään tunteen purkaus, vaan sisälsi filosofiaa. Ja silloin sanoi naisellinen vaistoni, että joko oli lennetty "rakkauden" ohi tai — ei oltu vielä päästy rakkauteen astikaan.
Entä tuo punastuminen? Se saattoi yhtä hyvin olla suuttumuksen ilmausta sen johdosta että minä olin koskettanut arkaluontoista asiaa.
Oltuani jonkun aikaa vaiti, kuulen Martin sanovan:
— Kysyitte äsken häiriintyisikö onnemme, jos Jöije — menisi naimisiin. Onnemme siitä ehkä häiriintyisi, sillä luonnollisesti tulisimme eristetyiksi, mutta toveruutemme ei milloinkaan.
Sen jälkeen en todellakaan ollut hullua hurskaampi.
ONNETTOMUUKSIEN KESKELLÄ.
Joko nyt onnettomuuksia?