Vasta myöhempinä vuosina, eli juuri samalla kertaa kuin Jöije tunnusti minulle oikean syyn siihen miksi heidän yhteiset kylpynsä olivat niin äkkiä keskeytyneet, minun myös onnistui palauttaa kysymykseni Jöijen mieleen ja saada siihen vastaus.
— Mutta Hilja-rakas, ajattelehan toki, hän sanoi silloin. — Martti oli kyllä varma itsestään, hän saattoi sellaista ehdottaa maailman tähden, koska tiesi vaikeaksi muuten olla aina yhdessä, mutta hän ajatteli aina pysyä toverina, hän on hirveän voimakas ja hänelle ei ole mikään mahdotonta. Mutta ajattele minua! Sen jälkeen kun olen kertonut sinulle viimeisen uintikohtauksen, sinun ei pitäisi olla vaikeata käsittää miksi minä en voinut olla varma itsestäni. Kun vain ajattelin yhteenmuuttoamme, minut tempasi vielä paljon hurjempi hullaannus kuin koskaan millään kalliolla. Ja minä en ollut enää niin tietämätön tunteitteni laadusta kuin tuona kesänä, minä olin jo kokenut, että suuri onni ei ollut Martin viehättymisessä ottamaan minua kädestä, vaan päinvastoin siinä että hän ei viehättynyt sitä tekemään vain senvuoksi, että minä olin uskollinen valallemme. Mutta minä suorastaan en uskaltanut ajatella sellaista voimainkoetta. Jos jo pelkkä ajatus, että asuisimme yhdessä, noin hullaannutti minut, mitä olisikaan tapahtunut, jos todella… Niin minä ajattelin ja suuri onni jäi sydämeeni.
Näin Jöije. Oikeastaan tämä ei selittänyt muuta kuin että hän oli alusta pitäen intohimoisesti rakastunut Marttiin, josta olin ollut kohta selvillä.
Yrityksiini päästä perille siitä, oliko Marttikin rakastunut, kuului vielä seuraava keskustelu.
Minä: Jos pelkkä toveruus saattaa olla korkeimman onnen perustuksena kahden eri sukupuolen välillä, niin — ajatellen toverinne parasta — ehkä onnenne ei häiriintyisikään, jos Jöije noudattaisi vanhempiensa harrasta toivomusta ja suostuisi nuoren herra Kr:n kosintaan.
Martti loi silmänsä alas vilkaistuaan minuun ja hänen poskiinsa levisi eloisa puna.
Hän on rakastunut! minä riemuitsin.
Ja kun Martti oli kovin kauan mitään vastaamatta, minä — jolle hänen poskiensa puna oli täysin tyydyttävä vastaus — jatkoin niinkuin hän olisi saman vastauksen sanoinkin antanut.
— Aina te molemmat vakuutatte, että suhteenne on jotakin yksinolevaa, epätavallista, mutta miksi tuo tavallisuudesta poikkeavaisuus esiintyy semmoisissakin asioissa, mitkä tavallisuudessa ovat ihmiselämän kauniimpia?
Martti: Nyt, neiti K., minä todellakaan en ymmärrä tarkoitustanne.