Jo nuorena ollessa hiipii intohimon kohtalotar heidän sieluihinsa heidän aikeittensa ja suurten suunnitelmiensa keskelle — särkemään, hajoittamaan ja hallitsemaan. Voi ylimys-äitien ja isien huokauksia nuorisonsa vuoksi! "Mitä olisikaan meidän pojastamme tullut, ellei olisi noita kirottuja naisia!" — Pian huomataan, ettei muuta ole tehtävänäkään kuin vain parhaalla tavalla osata maailmalta salata lasten skandaaleja, siirrellä toisesta koulukaupungista toiseen, viedä maanääreltä maanääreen. Mutta kaikkien toiveitten ylin toive on saada heidät pian "onnellisiin" naimisiin, mitä pidetään varmimpana keinona intohimojen taltuttamiseksi.
Luullakseni paroonikin tällä tavalla ja tästä syystä naitettiin paroonittaren kanssa.
Kaikki oli järjestyksessä. Nuorenmiehen lukemattomat lemmenjuonet olivat avioliiton johdosta arvatenkin katkenneet kuin gordilainen solmu miekan iskuun. Nuori paroonitar oli komea, ylhäissukuinen, mielevä. Parooni olikin aluksi todella kuin taikavoimasta muuttanut elintapansa, ei mitään yöllisiä juominkeja enää, ei mitään naisseikkailuja. Kaikki sanoivat, että onni suorastaan loistaa hänen koko olennostaan. Kaiketi hän itsekin oli nyt alkanut uskoa, että hänessä on miestä kannattamaan vanhan sukunsa nimeä, ja otaksun, että tuo juuri olikin se sisäinen tietoisuus, jonka hän katsoi "korkeammaksi onnekseen."
Paroonin mielenmuutos ilmeni erittäinkin siinä äärimmäisessä täsmällisyydessä ja säännöllisyydessä, millä hän nyt hoiti sekä avioasioitansa että kaikkia muitakin toimiansa. Oikein siitä tuli sananparsi hänen lähimmässä tuttavapiirissään. Hän oli todella kuin viritetty kello. Moitteettomuus puvussa, käytöksessä, kohtelussa, toimissa — se oli tullut ikäänkuin hänen tunnussanaksensa.
Ja sittenkin — sittenkin!
He olivat olleet vasta kuusi vuotta naimisissa, kun minä tutustuin heihin. Ja ehkäpä olinkin ensimäinen, joka sain todistaa hänen vanhan intohimonsa olleen vain nukuksissa ja sen hävittävään voimaansa jälleen heräämisen.
Minun oli sanomattoman sääli häntä, sillä alusta asti ymmärsin, että kaikki mitä hän minulle karkaamisestamme ja vastaisesta onnestamme puhui, oli vain hänen huulillaan ja että syvällä sielussa oli käymässä kauhea kamppailu tämmöisen askeleen tyhjäksi tekemiseksi.
Miksi en sysännyt häntä jyrkästi luotani, vaan kymmenen vuoden aikana otin osaa hänen kamppailuunsa? Suoraan sanoen siksi, että en katsonut kysymyksen olevan vain minusta, vaan myöskin hänestä. Toisin sanoen: säälin tunteesta. Lakkaamatta ja väsähtymättä koetin johtaa hänen tunteittensa kuohuja kylmän järjen arvosteltavaksi. Minun ei tarvinnutkaan tavallisesti kuin rohkeasti "ottaa asia puheeksi", niin hän saattoi aivan kuin herätä huumeestaan ja vapautua järkiinsä. "Puheeni" oli kuin kylmää vettä tuleen. Hän sekä tuskaili että kiitti minua, sekä raivosi että sai levon, sekä itki että nauroi.
Vihdoin, se oli viimeisenä siellä-oloni vuonna, jolloin kamppailumme oli saavuttanut huippunsa, — vastasin hänen kuumaan kädenpuristukseensa. Se oli ainoa pelastuksemme. Hän käsitti sen lupaukseksi ja hämmästyneessä onnen hurmiossa päästi minut menemään. Mutta sattui niin, että ennenkuin jälleen tapasimme toisemme minulle tarjoutui tilaisuus odottamatta yllättää hänet hänen pahimman synkkyytensä hetkenä. Minkään tunteiden vielä ehtimättä herätä hänessä sain sanotuksi, että tiesin hyvin hänen sisällisesti taistelevan itsensä kanssa. Sanani osuivat niin lähelle totuutta, että hän tunsi itsensä paljastetuksi eikä kyennyt enää salautumaan. Ja muuta ei nytkään tarvittu. Tuntien, että minä näin suoraan hänen sieluunsa, hän ei enää voinut minun suhteeni alentua pelkän intohimon kannalle, vaan myönsi todeksi mitä olin sanonut, nöyrtyi edessäni täydellisesti ja itki kuin lapsi. Siitä hetkestä saakka oli väliltämme kaikki tuo hirveä aivan kuin sammunut ja sijaan oli tullut jokin ystävyys, joka ei ketään häirinnyt. Omituisinta kaikesta oli, että tämän tapauksen vaikutuksiin kuului myöskin se, että hän jollakin uudella nöyrtyneellä tai lapsellisella onnen tunteella jälleen alkoi lähestyä vaimoansa. Ja noin vuoden kuluttua syntyi heidän ainoa tyttärensä — Hjördis.
Minä vetäydyin tämän jälkeen kokonaan syrjään ja vasta noin viiden vuoden kuluttua tulin heidän kanssaan jälleen kosketuksiin.