Sain näet paroonittarelta kirjeen, jossa hän pyysi minua Jöijen kasvattajaksi — ja siis muuttamaan kokonaan heidän taloonsa.
Kun olin näistä asioista paroonittaren puheilla, tuli kuitenkin ilmi, että varsinainen syy hänen pyyntöönsä oli vähän toinen.
"Teillä — teillä on aina ollut niin hyvä vaikutus mieheeni", — sai hän sanotuksi ja purskahti itkuun.
Minulla ei kuitenkaan ollut enää minkäänlaista vaikutusta parooniin. Ja jos pitkiksi vuosiksi jäin heidän taloonsa, niin se oli ainoastaan senvuoksi, että olin todella innostunut pikku Jöijen kasvattamiseen. Päinvastoin paroonin ja minun välilläni oli ensi kohtaamisesta asti jokin läpäisemätön ja varmasti suojaava muuri: emme sanallakaan kajonneet entisyyteen, ja hän näytti olevan rauhassa, etten minä voi tuon muurin läpi enää hänen sieluunsa katsoa. Vähitellen välimme kaavoittui ja jähmettyi tarkkaan totisempien puheiden välttämiseen, alituisiin leikinlaskuihin hänen puoleltaan, jopa vihdoin alkoi muistuttaa aivan tavallista talonherran ja kotiopettajattaren suhdetta kaikessa pintapuolisuudessaan. Ja me erkanimme henkisesti kokonaan, hän jäi parooniksi, minä kotiopettajaksi, välillämme toivoton juopa, jonka yli pyrkiessä aina liukastui leikinlaskuun ja putosi auttamattomasti alas entiselle pohjalle.
Mutta leikinlaskujen takana näyttävätkin olleen uudet kamppailut (joihin minulla ei tosin enää ollut personallista osaa). Alas yhä luisuvampaa pintaa myöten! Ja tietysti yhäkin mustempia sieluntiloja kohden.
Että toivottomia yrityksiä tehtiin ulkonaisella terveydenhoidolla auttaa hermostoa, siitä minulla kyllä on todistuksia. Niinpä tiedän paroonin yrittäneen maalle muuttamalla unohtua uusiin elämäntapoihin. Jotakin hän raukka taisi siellä lapiolla hiki päässä käännellä ja kaivella "ruumiillisen uudistumisen" aikeissa. Mutta mitäpä pysyväistä siitä tuli! Se tapahtui muuten tuona samana kesänä kuin Jöije "onnettomasti rakastui."
Omituinen yhteensattuma isän ja tyttären kohtaloissa!
Tunnustaakseni minä vetäydyin heidän luotaan, kun en uskaltanut olla todistamassa lähestyvää tuhon päivää. Sitä en voi antaa itselleni anteeksi muun kuin sen perustuksella, että tuo todellinen syy on minulle vasta jälestäpäin selvinnyt ja että minä silloin kuvittelin lähteväni vain kun muka Jöije ei minua enää ehdottomasti tarvinnut.
Ja nyt siis oli tuhonpäivä tullut!
Kun ajattelen minkä hirmuisien sieluntuskien ja kuinka toivottomien kamppailujen jälkeen kuula on vihdoin ajautunut tuohon onnettomaan päähän, kauhu puistattaa minua. Enkä kuitenkaan voi ajatella luonnollisempaa loppua: "kuolema oli itsemurha!"