No niin, minä en kuitenkaan voi puhua muusta kuin Martista ja Martista, vieläpä löytämättä lähimainkaan oikeita sanoja ajatusteni ja tunteitteni ilmaisemiseksi. On parasta että lopetan tämän kirjeen ja jään odottamaan tilaisuutta suulliseen ajatusten vaihtoon. Tulethan sinä meille harjaisia viettämään? Kirjoita heti ja anna minun tietää tuletko.
Sinun tehtäväksesi annamme muuten nimen keksimisen talollemme. Sen voit juhlallisesti ilmaista meille kun tulet, ja me kiipeemme telineitä myöten harjalle hurraata huutamaan. Siis tulet!
Sinun — — —
2.
(Noin puolen vuoden kuluttua, keväällä).
Hilja rakkaani!
Tietysti vastasit, ettet voi saapua. Minun olisi pitänyt se arvata. Sinä et tietenkään voi pitää pyyntöni täyttämistä niin tärkeänä kuin se minusta tuntuu.
Vaikka toiselta puolen saattaa sanoa, että se oli tavallaan onni onnettomuudessa. Kun olin saanut kaikki seppeleet paikoilleen ja joku lippukin liehui telineriukujen päässä, alkoi näet sataa taivaan täydeltä. Työmiehet juoksivat katoksien alle, minne mikin kerkesi, ja kun sade näytti aikovan pitkälliseksi menivät kahvit juotuaan koteihinsa. Kylläpä oli toista nämä harjaiset kuin olimme kuvitelleet! Siinä se seisoi rakennuksemme, tuoreet salvokset sateessa kellastuvina ja yhä ihanasti pihkalta lemuavina, sade ropisee ja tanssii tiilipinoja peittävällä asfaltilla, vesi vuotaa kimmoten terveiden tukkien öljyisiltä pinnoilta. Läpimärät liput ovat värinsä muuttaneet ja riippuvat liikahtamatta, noloina tangoissansa. Seppeleet ylimpänä näyttävät tarpeettomilta, tummilta pyörylöiltä. Ja sinun olisi varmaan ollut ikävä tässä sateessa.
Sillä eihän voi vaatia, että sade tai muu epäonnistuminen ketään ilahuttaa, saati tekee onnelliseksi, niinkuin se teki Martin ja minut.
Mekin olimme kiirehtineet rankkasadetta pakoon ja jouduimme väliaikaisesti rakettuun pieneen vajaan, josta katselimme rajuilman leikkiä uutistalomme telineillä ja lastukoissa. Heräsimme siihen, että molemmat ihan samaa katselimme, ja rupesimme nauramaan.