Mutta hyvänen aika, enhän ole sanonut vielä missä meidän uutistalomme onkaan! Se on … (pitäjän nimi). Asemalle on hiukan yli 16 kilometriä, kaupunkiin noin 40 minuuttia junamatkaa. Seutu on umpi ruotsalainen, Martin tahdosta, voitko ajatella! Ei niin että hän olisi vieläkään muuta kuin itsepäinen fennomaani, mutta me molemmat koetamme tahtoa toisen tahtoa ja hän on voimakkaampi — toistaiseksi. Vedenselkä näkyy kauempaa, verannan edessä on mainio puutarhapaikka, mutta muuten täytyy tunnustaa, että mitään luonnonkauneutta — esim. Hämeen merkityksessä — ei paikka tarjoo, se on vain tasankoa, jossa viljelykset vaihtelevat metsikkökumpujen kanssa. Paikka on vuokrattu suurenlaiselta talonpoikaistalolta, joka on vieressä ja jossa Martilla nyt rakennustyön aikana on tilapäinen asuntonsa. Olen minäkin siellä monta kertaa käynyt ja katsonut heidän töitänsä. Martti piiluaa paraikaa tukkeja.
Sinä olet usein kysynyt minulta, olenko rakastunut Marttiin. Nyt voin varmasti sanoa, että olen rakastunut häneen juuri semmoisena kuin hän piiluaa tukkeja, tai soutaa tai vaikkapa navetan takana paitahihasillaan nostelee multaa rattaille (niin kevyesti että voi yhtaikaa nauraa kanssani ja puhua minulle ihan toisista asioista), minä olen silloin hurjasti rakastunut häneen. Mutta en ole nimeksikään rakastunut hänen tärkkikauluksiinsa ja mustiin verkatakkeihin, joihin hän joskus on katsonut välttämättömäksi pukeutua. Muistan kuinka hän isän kuoltua ja luultavasti jonkinlaisissa meidän elättämisen huolissa alkoi taas ajatella lukutietä ja rupesi puuhailemaan joitakin tutkintoja. Näin hänet eräässä tilaisuudessa hännystakki yllä.
Jumala yleensä varjelkoon Marttiamme hännystakeista, mutta tämä ei edes istunut mallikelpoisesti, pönkötti niskassa — ja housut liian pitkät, sinä voit kuvitella! Mutta ei siinä kyllin. Lisäksi hän puhellessa jonkun akateemisen mahtimiehen kanssa, joka nähtävästi oli likinäköinen ja pyrki senvuoksi aivan Martin nenän alle, nolon kömpelösti kumarrellen peräytyi tämän tieltä — jaa ainakin sata askelta. Ajatella jotakin semmoista! Mies käy puskevan sonnin sarviin ja kääntää sen pään nurin — olen itse nähnyt Martin niin tekevän, mutta peräytyy jonkun pienen, keltaisen, laihan silmälasiherran tieltä! Ei ja ei ja ei! Ennen vaikka perunankuorijaksi ja tiskaajaksi, kuin nähdä Marttia sellaisessa alennustilassa.
Sain — vaikka tosin suurilla ponnistuksilla — hänet luopumaan kaikista tutkintoaikeistaan, jonka jälkeen hän alkoi tuota tavallista myhäilyään. Se merkitsi, että hän oli minun tietämättäni kääntynyt isänsä puoleen tuossa perintöasiassa ja että hän oli oikeastaan itsekin tyytyväinen tähän uuteen vastoinkäymiseensä lukutiellä, sillä hän ei syvimmässään rakasta "kursseja", niinkuin jo tiedät.
Mamma sanoo aina; millä me elämme? Mutta voiko eläminen tulla vaikeammaksi sen vuoksi että ihmiset muuttavat asumaan saman katon alle? Eikö yhteisen talouden päinvastoin pitäisi tehdä heidän elämäänsä halvemmaksi? Martti elää millä tähänkin asti, mammalla on vielä jonkunverran erikoisomaisuutta, josta tulee paljon apua, ja minä taas en voi olla laiska, niinkuin sinä hyvin tiedät. Minä olen keksinyt paljon kaikellaista, millä aijon ruveta ansaitsemaan. Se tulee olemaan ihanaa!
Voi sinä Hilja rakas! Sano minulle, kuinka voi olla mahdollista, että Martille ja minulle, siis aivan tavallisille ihmisille, koituu niin tavaton (ruots, vanlig — ovanlig) elämänonni? Sillä onhan Martti ihan tavallinen, jokapäiväinen ihminen. Ei hän ole mikään diplomaatti, ei taiteilija, ei kirjailija. Hän osaa vain mainiosti veistää piilukirveellä tuoretta männynkylkeä (mikä ihana pihkan lemu, mitä maukkaita, hurmaavia lastuja)! Ja että myöskään minä en ole mitenkään tavaton, vaan kaikkein tavallisin, jopa allekin tavallisen, sen sinä hyvin tiedät, sinä, joka olet opettanut minua niin monta vuotta saamatta minusta mitään kalua. No niin, toteamme siis, että olemme molemmat tuiki tavalliset ihmiset, Martti ja minä. Mutta kuinka on silloin selitettävissä, sano minulle kuinka on ollenkaan mahdollista, että me saamme elää niin tavatonta onnen elämää, sellaista, jota ei vielä yksikään muu maailmassa ole elänyt ja josta en luulisi kellään ainakaan nykyisistä ihmisistä olevan kaukaisintakaan aavistusta (sillä jos olisi, niin maailma olisi täynnä tämän onnen ylistystä, kaikki kirjailijat siitä vain laulaisivat, kaikki taiteilijat sitä esittäisivät, mutta nyt ei esitä kukaan, ja minulla ei ole mitään sanoja sen äärettömyyden kuvaamiseksi). Kuinka se on mahdollista, sano!
Sinun täytyy saapua pian takaisin Suomeen ja välttämättä tulla meille, kun saamme rakennuksen harjan alle. Silloin vietämme juhlan ja minä ripustan seppeleitä kaikkiin nurkkiin ja korotuksiin. Koeta nyt rakas Hilja ilahuttaa meitä laittautumalla siksi tänne.
Et muuten tuntisi minua, jos nyt näkisit, vaan menisit tervehtimättä ohitse, niin koruttomaksi olen tullut puvussani ja kampauksessanikin. Syynä tämmöiseen muutokseen ei ole varojen puute, sitä et saa kuvitella! Niin köyhiä emme sentään ole, ja jos tässä asiassa Martin tahtoa noudattaisin, saisin käydä vaikka majavan nahoissa ja purppuroissa. Ei, syy on tämmöinen. Tavallisuuksieni joukossa (ruots. bland mina banaliteter) on kaikkein tavallisin tuo tavallisten naisten tavallisin ominaisuus, viehättämisen halu, senkin sinä tiedät mainiosti. Mutta erittäinkin Martin suhteen on tämä ominaisuuteni kaiken aikaa pyrkinyt puhkeamaan täyteen kukoistukseen. Toivon joskus voivani selittää sinulle paremmin kuin voin tehdä näin kirjeessä, miksi tämä asia on juuri Martin suhteen minulle semmoiseksi elämänkysymykseksi muodostunut. Siihen kärjistyvät kaikki minun pyrkimykseni ja sisälliset kamppailuni. Sinun tarvitsee vain ajatella tuota valaamme, josta olen sinulle niin usein kertonut ja joka meidät niin ihmeellisellä tavalla on yhdistänyt ja yhä vieläkin yhdistää. Mutta ylimalkaankin puhuen, niin pitäähän sinun myöntää, että jos katsoo meihin naisiin noin ikäänkuin yläpuoleltamme, niin syntyy ehdottomasti kysymys, miksi me verrattuina miespuolisiin käymme ylen koristeltuina. Se on ikuinen tapa, mutta miksi se on tullut tavaksi, ellei juuri meille ominaisesta viehättämishalusta? Siis jos ymmärrän tämän asian ja olen juurruttanut itsestäni viehättämishalun, voit niinkin päin ymmärtää, että minä myös olen ruvennut äärimmäisen koruttomaksi. Kauniiksi kehuttua kampaustani oli todella vähän vaikea pudottaa alas, mutta nyt on kuin onkin niskassani useimmiten vain palmikko.
Martti oli vihanen vain niin kauan kuin luuli että minä noudatan koruttomuutta säästäväisyydestä. Mutta kaiketi hän on nyt älynnyt oikean syyn, koskapa hänen myhäilynsä, joka hänelle niin sopii, on käynyt alituiseksi. Ihmeellinen ristiriita on syntynyt vain siitä, että kaikki yhdestä suusta toitottavat minulle kuinka mainiosti muka palmikko sopii minulle. Toiset väittävät, että minä sillä koketeeraan. Herrain ällistely on todella käynyt entistä suuremmaksi, mutta enhän minä nyt voi ruveta keksimään suorastaan rumentaviakaan pukuja ja kampauksia. Olen sellainen kuin olen.
Sanon vaan sinulle, että Marttini pysyy Marttina kaikesta koruttomuudestani huolimatta tai — ehkä juuri sentähden. Ja siihenpä koko onneni sisältyykin. Ei, ei, ei se siihen yksistään sisälly. Voi rakas Hilja, tämä kaikki on yläpuolella minun sanavarastoani ja selittelykykyäni! Maa on paratiisi.