Kysyin ihmeissäni miten hän taisi sen niin varmaan tietää.
Silloin kertoi esi-isäinsä vakaa jälkeläinen, asiallisesti ja hätiköimättä, että juuri ennen junan tuloa oli telefonineiti soittanut asiasta asemalle pyytäen ruiskua, joka oli myöskin jo lähetetty. Bolstaan paras hevonen oli pantu vetämään ja pehtori oli itse…
Minä keskeytin levottomana pojan selostukset:
— Oliko tietoa mikä siellä paloi? kysyin.
Poika ei näyttänyt ensin osaavan tehdä asiasta tiliä, mutta arveli sitten, että palavaa taloa sanottiin "maisterin villaksi".
Kapasin käteeni ohjakset: entä jos he sanovat Marttia maisteriksi!
— Sekö villa se on, joka tänä kesänä on rakennettu, senkö suomalaisen maisterin?
— Just, sanoi poika.
Sydämeni oli pakahtua. Temmoin ohjista minkä jaksoin joutuakseni apuun. Ehkä palamassa oli vain joku osa rakennuksesta, ehkä saattoi vielä paljon pelastaa? Vai oliko jo kaikki raunioina? Kammottava kuva nousi mieleeni, jota turhaan koetin poistaa rauhoittavasti puhuttelemalla itseäni.
Puna oli vähitellen noussut ylimmilleen vallaten puolet taivaasta ja kohoten melkein päämme päälle. Keskuksessa se oli hehkuvinta ja pahaa ennustaen teki milloin sammumista milloin lehahteli entistä yhä hurjempaan loimuun, mutta tie kääntyi jälleen metsikköön ja palopunan saattoi nähdä nyt vain puitten latvain päältä.