Hätäni huomattuaan poika otti ohjat käteensä ja pysäytti hevosen. Hän kiipesi rattailta ja kohta kuulin jotakin risujen ritinää alhaalta. Viivytys tuntui minusta loppumattomalta, mutta vihdoin pieni mies ilmestyi tien ohesta pihlajainen piiska kädessään. Ja minun oli pian myöntäminen, että minkä olimme ajassa kadottaneet, tuli piiskan avulla monin kerroin korvatuksi.
Hevonen hurahti mäen päälle ja kamala näky avautui jälleen eteeni, nyt vieläkin kaameampana. Tulen ahjosta syöksyivät hirvittävät kipinäpilvet ilmoihin.
Mutta minä muutan tässä kohden kirjoitustapani. Jätän sikseen kaiken sen hädän, tuskan, kauhistuksen, mikä rinnassani sillä hetkellä riehui, en kuvaa sitä noloa pettymyksen tunnetta, joka saattoi minut äänekkääseen voihkimiseen sortumaan, kun jyrkkää mäkeä laskeutuessamme mieleeni muistui että olin tuomassa myöskin nimeä heidän rakennuksellensa ja ristineeni sen "Onnelaksi". Siinäpä nyt hajosi heidän onnensa kuin tuhka tuuleen. Olkoon sinänsä myös minun kapinalliset tunteeni, kapinalliset kohtaloa ja itse taivastakin vastaan, joka tällä hetkellä tuntui kuin kukistuneen alas kaikkivaltiaalta johtaja-asemaltaan mataloiksi mustiksi pilviksi, sillaikaa kuin helvetti riehui punaisena valkeana, kipunasavuja syydellen ja pirullisilla loimukielillänsä taivaiden lakea nuollen. Kaikki tuo jääköön minulta, ikuisiksi hautautukoot kohtaloa kiroovat hätähuutoni, niinkuin sieluni ei olisi milloinkaan niiden ääntä todistanut.
Otan toisen tunnesävyn. Kuvaan näkyni sellaisena kuin se vuosikausien kuluessa vähitellen mielessäni muodostui ja sieluuni painautui. Toiset ovat silloin sanani, toinen tunnelmani, mieleni toisissa vireissä.
Niinkuin kaameimmissakin yöllisissä paloissa on aina myös jotakin ylevän komeaa, niin tässäkin hirvittävässä näyssä alkoi aikain vieriessä kiinnittää mieltäni sen mahdoton kauneus. Enhän minä tuona kauhun hetkenä voinut mitään sellaisia havaintoja tajuisesti tuntea, mutta nyt olen näkevinäni pelkkää kauneutta.
Kaunista oli, kun lähemmäksi päästyämme mutta minkään äänien vielä palopaikalta kuulumatta vanhat männyt seisoivat hiljaisuudessa molemmin puolin tietä, karahkaiset oksat voimakkaan punan valaisemina, takanansa pilvien pimeys. Kaunista oli lyhyeksi kalvetun nurmen ja sen kivien tasaisen punertava sileys, kaunista tien valaistu mutkittelu ja aidanseipäiden tarkka pimeästä piirtäytyminen, kaunista koko luonnon liikkumaton, äänetön harras sinnepäin kääntyminen, niinkuin olisivat männyt katsoneet iki Luojansa ihmetöitä, arvostelematta, nöyrässä hartaudessa kunnioittaen pyhää välttämättömyyttä.
Mutta kaunista oli erittäinkin itse palo, savuineen, kipinöineen, pilviä tavoittavine liekkinensä, hävittävä, tuhoisa, roiskuva valkea ihmiskohtaloita luovassa majesteettiudessaan, joka otti ihmisiltä elämän johdon ja heidän intoiluansa rajoittaen teki elämästä jälleen sen mitä se on. Oh, olinhan näkevinäni nukkekaapin pikku ruutujen hetken aikaa helottavan liekkien valkeassa hehkussa! Nyt ne jo sulivat ja hävisivät!
Liikuttavaa ja kaunista, kyyneliin asti kaunista, nyt vuosien kuluttua, kun tietää rakennuksen paikan olevan taas jo sileänä nurmena, nähdä mielessään ihmisten yrittävän sen pelastamista, nähdä heidän toivottomalla vimmalla ruiskuttavan vettä liekkien ahjoon ja elämän herran unohtaen päättömänä juoksevan sinne tänne käsiänsä huitoen ja tukkaansa revellen, ikäänkuin heidän ponnistuksistansa elämä voisi suuntaansa muuttaa ja he häviämästä estää sen, minkä palaminen on tuottava heille vuosikymmenien kyyneleitä ja menetetyn paratiisin suremista. Ihmisparat!
Sanon ihmisparat, sillä mistäpä he tietäisivät mitä elämän herra kulloinkin tarkoittaa ja tahtoo! He ehkä surevat, että palo tekee mahdottomaksi heidän haaveensa, ikipäiviksi sortaa maahan heidän unelmansa ihanista hääpäivistä, joita he väräjävin sydämin ovat valmistuneet viettämään kerran suurena tulevaisuutensa keväänä. Mutta eivät hädässään aavista, että koko roihu loimuaakin heidän lähestyneiden häittensä kunniaksi.
Katso pyhää liekkiä! Katso kuinka riemukkaasti se valaisee yön pimeyden keskipäivääkin valkeammaksi! Katso punaisen savun vyöryjä, jotka juhlallisina kattavat päänne! Katso kipunoita, jotka kultasateena kunnioittavat ylkää ja morsianta! Ja liekkejä, jotka taivaille kertovat kahden onnellisen yhtymästä!