Martti sanoi ihmetellen:
— Mutta eikö Jöije siis ole teille kertonut?
Tällöin Jöije kovasti punastui ja sitä salatakseen kääntyi pois.
— Jöije ei ole minulle mitään kertonut, sanoin yhä enemmän ihmeissäni.
— Eikö sitäkään, että hän yritti pelastamaan jotain vihkojani ja tukehtui savuun?! Pääasiasta ette siis ole mitään tienneet! Kannoin hänet tänne huoneeseen, aivan hengetönnä hän oli, tuhkan harmaa kasvoistansa, luulin hänet kuolleeksi, mutta … mutta hän — virkosi! Virkosi!
Martin liikutuksesta vapiseva ääni ja hänen hengästyksensä muuttui viimeisissä sanoissa kuin ylimmän onnen kirkastukseksi. Hän huusi riemukkaasti jokaisen tavun erikseen: Vir-ko-si!
Jotain uutta oli Martissa. Minä katselemistani katselin häntä.
Kysyin mitä virvoituskeinoja hän oli käyttänyt.
— Mitäkö keinoja, niin … ei mitään, ei yhtään mitään, hän virkosi aivan itsestään, Martti vastasi.
Vasta vuosikausien kuluttua Jöije kertoi minulle heränneensä tainnoksista Martin äänekkäisiin valituksiin ja rajuihin suuteloihin. Nämä suutelot ne nyt olivatkin antaneet hänelle tiedon että Martti rakasti häntä. Ja tätä tietoansa hän oli päättänyt kaikin tavoin Martilta salata.