Martti sanoi:
— Voisiko surra joitakin pölkkyjä ja vasoja, kun Jöije on säilynyt!
Nämä sanat kuultuansa Jöije rupesi nuhdellen ja liikutuksesta väräjävin äänin sanomaan:
— Martti…
Mutta ei voinut jatkaa. Sanojen asemasta hän ojensi kätensä Marttia kohden ja lähestyi häntä, osaksi kai estääkseen häntä semmoisia puhumasta ja osaksi osoittaakseen kiitollisuuttaan.
Silloin Martti sulki hänet syliinsä.
Jöije purskahti valtoinaan itkuun ja peitti päänsä Martin rintaa vasten. Martti alkoi suudella hänen päätänsä.
He unohtivat läsnäoloni, tai oikeastaan: heidän lähentymisensä ensimäinen vaikutin ei kummaltakaan puolelta ollut muuta kuin rajatonta kiitollisuutta ja toistensa säälimistä, minkä ilmaisemisessa syrjäisen läsnäolo ei häiritse.
Katsoin kuitenkin parhaaksi poistua.
Nousin, kuljin huomaamatta heidän ohitsensa.