Olisikohan voinut kauniimpaan tulitukseen ja voimakkaampaan nousuun päättää romaaniansa kuin minun näihin luonnon häihin, jos olisin sen tähän lopettanut! Ja kaunokirjallisuuden kannalta olisin varmaan saanut tunnustuksen, sillä mitäpä taiteen vaatimaa kohoumaa voi rakkausromaanista enää tämän perästä odottaa!
Mutta silloin olisi joku maallikkolukija täydellä syyllä voinut lukea virheekseni, etten ole antamaani lupausta pitänyt. Sillä olinhan ottanut tehtäväkseni osoittaa hänelle nykyaikaisten ihmisten keskuudesta yhtä onnellisen pariskunnan kuin olivat Aatami ja Eeva paratiisissansa, ja tähän mennessä olen puhunut kuitenkin vain kihlautuneiden onnesta, sillä eiväthän Martti ja Jöije aina tulipaloon asti olleet muuta kuin vain kihlautuneita, vaikka he ulkonaisesti olivat kaikkia laillisia menoja noudattaen avioliittoon vihityt. Ja kukapa ei kihlautuneena olisi onnellinen! Siinä tilassa lienee jokainen tuntenut todella paratiisillista autuutta, jokainen pitänyt lemmenhuumaansa jonakin erikoisena, vain heille kahdelle ominaisena onnen asteena, jokainen nähnyt tulevaisuutensa ruusunpunasäteilyssä ja rakkautensa nimessä kevein mielin kestänyt ehkä vielä suurempiakin onnettomuuksia kuin saattaa olla vastaperustetun kodin poroksi palaminen.
Ei. Vasta lapsilauman ympäröiminä, varattomuuden ahdistaissa, katojen kohdatessa kysytään onnellisilta, vieläkö onni on tallella. "Kun köyhyys tulee ovesta, menee rakkaus ikkunasta", sanotaan ruotsalaisessa sananlaskussa. Enpä todella olisi pelkkää kihlaus-onnea kuvatakseni kynään tarttunut. Nyt vasta loppusuoritukseni alkaa.
No, Marttini ja Jöijeni, missä olette — sanokaamme noin kymmenen vuoden kuluttua.
Köyhyys on ainakin puolestaan jo "tullut ovesta", mutta onko rakkauskin jo mennyt ikkunasta?
Luotettavaa vastausta tähän kysymykseen eivät voi antaa mitkään otaksumiset, arvelut tai edes valmiiksi muodostuneet mielipiteeni, vaan ainoastaan tosiasiat ja puolueettomasti esitetyt havainnot lukijan oman arvostelun pohjaksi.
Minä siis jatkan — epätaiteellisuudenkin uhalla.
MARTTI KIRJOITTAA.
Talven tultua Martti ja Jöije häipyivät ihmisten näkyvistä jonnekin — ei kukaan tiennyt minne.
Paroonitar oli vuokrautunut pieneen asuntoon ystävättärensä luo Helsinkiin ja kulki neuvottomana selitellen kaikille ihmisille, miten hän ei voi kirjoittaa lapsilleen kun ei tiedä näiden osoitetta ja lapset taas eivät voi kirjoittaa hänelle kun eivät tiedä hänen osoitettaan.