Vihdoin hänelle kuitenkin alkoi tulla aivan oikealla osoitteella Jöijeltä kirjekortteja kaukaa Peräpohjolasta, täynnä ihastusta talviseen luontoon, revontuliin ja porolla ajelemiseen!

Kun heitä sitten ei koko talvena alkanut kuulua takaisin, katsoin velvollisuudekseni noudattaa paroonittaren harrasta pyyntöä ja kirjoittaa heille varoituskirjeen, jossa moitin heitä, että he antoivat ajan noin hukkaan kulua ja päästivät käsistään sopivia toimensaannin tilaisuuksia, unhoittautuen vähitellen ihmisten mielistä, jättäen edullisia suhteitansa muutamiin vaikutusvaltaisiin henkilöihin käyttämättä.

Vastaukseksi saimme tietää, että Jöije odotti kevääksi pienokaista, ja että he olivat sitä asiaa silmällä pitäen painuneet Martin kotitaloon Oulun puoleen!

Nytkös nousi hätä ja hälinä paroonittaren yksikseen jääneessä pääpoloisessa!

Hänen Jöijensä synnyttää! Se jo oli itsessäänkin maailmaa järkyttävä tapaus, mutta missä! Pimeässä Pohjolassa, missä sudet ja karhut käyvät vaanien pihoilla! Talonpoikaisessa tuvassa, missä ihmiset tulevat sisälle pitkävartisissa, sylkevät lattialle ja lutikoita tippuu katosta!

Paroonin kuoleman jälkeen paroonitar ei liene milloinkaan tuntenut yksinäisyyttään ja avuttomuuttaan katkerammasti kuin nyt. Entiset ystävät, joiden puoleen hän hädissään kääntyi, kohauttelivat vain olkaansa, ikäänkuin sanoakseen: syytä nyt itseäsi, itsehän päästit tyttäresi talonpoikaisiin naimisiin. Lääkärit, joilta hän tiedusteli olisiko kovin vaarallista Jöijen siinä tilassa tehdä matkaa Helsinkiin, arvelivat että matkan voi tehdä, mutta parhaassa, resooreilla varustetussa kuomureessä Ouluun ja sieltä rautateitse I-luokassa, missä on vähin tärinää. Mutta kun paroonittaren piti koota tämmöiseen matkaan tarvittavat varat lähettääksemme Jöijelle ehdottoman palaamiskäskyn mukana, sulkeutuivat kaikkien entisten ystäväin kukkarot. Paroonitar itki ja painoi rintaansa ja valitteli maailman rakennuksen järjettömyyttä, ja luullakseni hänen surunsa oli todellakin syvä.

Onnettomuuden lisäksi minun vielä piti siihen aikaan taas jättää Suomi ja hänen yksinäisyytensä tuli siten vieläkin tuntuvammaksi.

Seuraava ihme oli, että ulkomailta palattuani en löytänytkään paroonitarta enää Helsingistä. Voimatta millään mahdilla aikaansaada Jöijen matkaa Helsinkiin hän oli itselähtenyt Pohjolaan!

Voinpa kuvitella mitä myrskyjä silloin liikkui tämän vanhan ihmisen rinnassa!

Tietysti hänen piti olla siellä missä hänen Jöijensä synnyttää. Mutta mitä varten se nimenomaan oli niin välttämätöntä, sitä en luule hänen ottaneen arvioidakseen. Se oli vain "tietysti" välttämätöntä.