Vielä ihmeellisempää oli, että meni pari vuotta eikä paroonitartakaan alkanut kuulua takaisin. Tietenkään hän ei niin arveluttavalle matkalle ollut voinut lähteä kuin perin pakottavissa olosuhteissa, eli päätettyään hinnalla millä hyvänsä noutaa lapsensa pois pimentolan mailta. Nyt sitävastoin alkoi näyttää, että he olivat saaneet jotenkin suostutetuksi tuon heikon ihmisen puolelleen. Se oli minusta sydämetöntä etenkin Martin teoksi.
Ajattelin heitä usein ja joskus heidän kohtalonsa traagillisuus tuli minulle suorastaan sydäntä särkeväksi. Eräänä tämmöisenä hetkenä otin ja kirjoitin Martille uuden kirjeen.
Kaivauduin hänen vaikutintensa ytimiin, säälimättä paljastaen hänelle menettelynsä itsekkyyden. Me emme olleet Martin kanssa vielä milloinkaan olleet selvällä rauhan kannalla ja minä tunsin, että tämä kirjeeni alkoi vain uuden sodan, joka kenties saattoi tulla ratkaisevaksi sillä minä puolestani sanoin sanottavani viimeistä pohjasakkaa myöten.
Mutta vastausta ei kuulunut!
Se kirje, jota sopii pitää jonkinlaisena vastauksena, oli päivätty elokuussa noin kolme vuotta jälkeenpäin, ja kuului näin:
Arvoisa neiti Kahila!
Antakaa anteeksi, kun en ole tullut milloinkaan vastanneeksi tuohon kirjeeseenne, jonka niin kauan sitten Teiltä sain. Eihän kirjeessänne kyllä ollut mitään kysymyksiä, mutta omatuntoni on lakkaamatta soimannut minua, etten ole Teitä kiittänyt. Nyt olisi suoranaista asiaakin Teille, arvoisa neiti, josta tuonnempana, mutta tahdon samalla ottaa puheeksi seikkoja, joihin tuossa vanhentuneessa kirjeessänne kosketitte.
Teidän lausumanne varoitukset herättivät minussa sellaisen joukon itsetutkisteluja, etten senkään vuoksi tullut kirjoittaneeksi, odotellessani täyteen selvyyteen pääseväni, josta en kuitenkaan ole varma vieläkään. Älkää vain ajatelko minun mitenkään loukkaantuneen teidän suoruudestanne, ja senvuoksi olleeni kirjoittamatta.
Erehdytte luullessanne, että minä luontoperäisestä vastenmielisyydestä lukuihin olin luopunut virkaurien ajattelemisesta, samoin kuin polyteknikumista. Mitäpä menneistä, mutta toistan vieläkin sen minkä muistaakseni olen Teille ennenkin sanonut, ettei minulla ole ollut minkäänlaista vastenmielisyyttä lukuihin, eikä Hjördiskään ole koettanut herättää minussa vastenmielisyyttä niihin, vaan kyllä virkauriin. Te sanotte Hjördiksen tunteita tässä suhteessa ylpeydeksi, ja minä olen vasta pitkän miettimisen perästä voinut lähimaille ymmärtää mitä sellaisella väitteellä tarkoitatte. Varmaankin sitä, että hän pitää parempana minun olla kylässä ensimäisenä kuin Roomassa toisena. Luullakseni Te kuitenkin ymmärrätte Hjördiksen väärin. Minä en voi sanoin selittää mikä se nimenomaan panee Hjördiksen niin varmasti vastustamaan ylimalkaan kaikkia uria, kohta kun on kysymys minusta, ja tunnustaakseni luulin ensin, ettei hän tahdo hänen tähtensä antautuvani kieräilemään. Muta ei se ole niin. Minun itseni tähden hän tahtoo, että kasvaisin luonnollisesti, sen olen varmasti huomannut. Ylpeyttä siinä ei ole rahtuakaan. Ja hänen tunteensa tässä asiassa on muuttunut kokonaan myös minun omaksi tunteekseni, niin että olen vasta nyt hänen avullaan huomannut oikeastaan aina halunneeni itsekin luontoon ja voimatöihin, niinkuin kaikki Leppäset ennen minua, niin pitkälle kuin kirkonkirjat heidän laajaa sukuansa jaksavat luetella: talonpoika … talonpoika … talonpoika … 16:lle vuosisadalle asti, mutta tietysti vielä siitäkin kauemmas. Älkää nyt itsepäisesti kuvitelko, että tämä merkitsee samaa kuin vannottua vihaa lukuja vastaan. Me luemme molemmat hyvin paljon sekä yhdessä että erikseen, yhdessä yleisiä asioita, jopa filosoofejakin, ja erikseen hän kasvatus- ja terveysoppia, minä taas enimmäkseen insinööritieteitä.
Vielä enemmän erehdytte, kun otaksutte, että minä itsekkäistä syistä, omaa viihtymistäni ajatellen, olen saanut aikaan muuttomme vanhaan kotitalooni, niin kauas kaikesta siitä, mitä Te pidätte elämän keskuksena. Olen kyillä tehnyt itselleni selväksi, kuinka suuri mullistus Hjördiksen tunne-elämässä (niinkuin Te sanotte) voi sellaisesta muutosta olla seurauksena. Mutta mitä sanotte siihen, että koko tämän muuton varsinaisena sieluna on Hjördis itse.