Pyryämästä oli laannut ja taivaanrantaan auennut harmaitten sumujen alta keltainen viiva kolean kylmää taivasta.
Kyytimieheni osoitti piiskan varrella joen toiselle äyräälle:
— Tuossa se on.
Minä näin edessäni kylmän keltaviivan alla matalan taloryhmän kaikkinensa lumiin vajonneena.
Ei liikahdusta, ei ääntä, ei ihmisvarjoa missään…
Katot olivat peittyneet paksuihin lumipatjoihin, jotka siellä täällä yhtyivät maasta nouseviin nietoksiin.
Pitkästä navettarakennuksesta näkyi vain vähän mustaa seinää lumien välistä. Matalammat ulkorakennukset olivat melkein ummessa. Aitojen suunnan osoittivat vain seipäitten töröttävät päät.
Nyt syttyi tahmean punainen valontuike navetan pieneen ikkunapahaseen… Se vain lisäsi äänettömyyden ja kuolleisuuden tunnelmaa…
Jöije, Jöije raukkani! Sinä hienoutta ja kauneutta säteilevä! Sinä kuninkaallisen säterin valtiatar! Minne oletkaan joutunut, minne haudattu!
Nyt näkyy piha.