Kauhistuin, kun huomasin nyt Martin kirjeestä, että asettuminen pohjolan perimpiin kolkkiin oli todella päätetty asia. Olin tähän asti kuvitellut, että sinne oli menty vain kokeeksi, vuodeksi tai korkeintaan pariksi, ja yhtä paljon vain pohjolan luontoa, revontulia ihailemaan ja porolla ajelemaan kuin toden perästä maata viljelemään. Mutta nyt näin, että mistään palaamisesta ei voinut enää olla kysymystäkään, vaan sinne aijottiin uipua ikipäiviksi! Tietysti Martti oli alun pitäen juuri tuota tarkoittanutkin, vaikka oli menevinään vain huviretkelle Lappiin! Hän kuului niihin aito suomalaisiin luonteisiin, joiden horjumattomat suunnat näkyvät syrjäisille vasta aikakausien kuluttua, niinkuin virta, joka katseelta häviää, mutta esiintyy taivaanrannassa uudelleen, todistaen läväisseensä näkymättömät maat.
Martin kirjeen sävyisä tyyli ja hänen sanainsa horjumaton varmuus ei kuitenkaan estänyt minua ryhtymästä hänen kanssaan lopulliseen taisteluun. Ensi näkemisemme hetkestä meidän välillemme oli syntynyt omituinen vastustuksen henki, ja nyt se oli kaiketi huippuunsa kehittymässä, kun otin tehtäväkseni sittenkin kääntää tuon virran suunnan.
Martin puheet, että muka Jöije oli muuton varsinainen sielu, eivät voineet minua vakuuttaa, kuten sanoin. Mies ei pystynyt erittelemään vaikuttimiansa ja näkemään kaiken pohjana sittenkin omaa mielihaluansa. Otin siis tuon erittelemisen omaksi tehtäväkseni, tarkoituksena muuttaa virran suunta edes johonkin määrin Jöijenkin mielihaluja sisältäväksi.
Ja koska kirjeistäni ei näyttänyt olevan apua, päätin todella lähteä tuolle pitkälle taipaleelle.
Päätin yllättää ennen muita Martin itsensä, ja läksin siis kirjoittamatta kellekään tulostani heti uudenvuoden jälkeen — aikaan, jolloin he saattoivat ehkä vähiten odottaa minua. Mutta minä olen tottunut talviretkeilyihin tavallisessakin reessä eikä vain kuomujen suojassa.
Sivuutin Oulun mitään onnettomuuksia vainuamatta, mitään tutun henkilön läheisyyttä aavistamatta, — sivuutin vieraan kaupungin viipymättä siellä kuin pari tuntia, ja edessäni oli pimentolan pitkät lumikentät.
Hevosmatka kesti toista vuorokautta mitä sakeimmassa pyryssä.
Yötä vasten pyry vieläkin yltyi, loi tiet umpeen ja pakotti hevosen käymään pitkiä taipaleita, jotka senkin vuoksi tuntuivat minusta aivan loppumattomilta. Olin päättänyt ajaa läpi yön, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Tuisku oli haudata meidät allensa, pakkanen kävi yhä purevammaksi, lumihiuteet yhä kirpelämmin piiskasivat kasvojani, olin jäätymässä paksuimpiinkin turkkeihin.
Ja tuiskun sihistessä mieli kävi yhä alakuloisemmaksi. Mutta erittäinkin kun pääsin majatalon ikävään vuoteeseen, kun sammutin kynttilän ja korviini kuului vain tuulenpuuskain ulina ja lumisateen syöksy ikkunaa vasten, synkkeni ajatuksissani yhä pimeämmäksi kuvaksi Jöije-paran koti lumiarojen keskellä — kaukana hänen entisen oman elämänsä keskuksesta, valoisista saleista, iloisesta nuorisosta, tulevaisuuden kuvista, viehättävistä mahdollisuuksista, taiteesta, musiikista, sivistysihmisten kasvattavasta seurasta. Yön kuluessa muodostin täydellisen suunnitelman miten alkaa käännytystoimeni perille päästyä. Koska arvasin, että Martti tulee ensimäisenä ja viimeisenä perusteenaan nojautumaan taloudelliseen mahdottomuuteen muuttaa takaisin pääkaupunkiin, päätin kohta esittää, että hän suostuisi vastaanottamaan lainana kaikki pankissa olevat säästöni, jotka antaisin hänelle pankin minulle maksamasta korosta ja epämääräiseksi ajaksi. Tämän tuuman keksiminen saattoi minut vähän mahdollisemmalle tuulelle, ja aamulla sukelluin jatkuvan pyryn pyörteisiin koko lailla rohkaistuneena.
Tuossa puoli kahden aikaan päivällä laskeuduimme vihdoin viimeisen kerran töyräältä joelle. Aurinko oli silloin jo mennyt mailleen.