Onko tämä olevinaan jotakin rangaistusta heille kohtalon puolelta? Mistä rangaistusta? Siitäkö että he lapsellisuudessaan uskalsivat luulla olevansa kaksi onnellista, joiden vertaista maailmassa ei vielä milloinkaan ollut elänyt, että he todella uskalsivat luulla paratiisillisen autuuden olevan maan päällä mahdollisen? Siksikö heille nyt on oikein kouraantuntuvasti osoitettava, kuinka suurta harhaluuloa sellainen kuvittelu on? Paratiisin onnesta suoraan tulipaloihin, pyryihin, tuhoaviin tulviin! Se muistuttaa todella Eedenistä ulos-ajoa ja vanhaa kirousta: otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän!
Heidän lapsellinen viattomuuden valansa tuli rikotuksi ja he muuttuivat tavallisiksi kuolevaisiksi, se on totta. He eivät voineet enää sanoa rakkaudestaan: "se on jotain erikoista, jota ei ole vielä milloinkaan maailmassa ollut". Mutta tässä pettymyksessään luulisi heillä olleen jo kylläksi rangaistusta. Jos sitävastoin heidän korkuisiaan ihmisiä on edelleen rangaistava Eedenistä-ajon kirouksella, niin mihin rangaistuksiin pitäisikään joutua keskitasoon kuuluvien tavallisten syntisten?! Varmaan ei oikeudenmukaisuus sallisi valon eikä onnen päivän koittavan yhdenkään ihmislapsen ylitse. Nyt sitävastoin näemme, että kaikellaiset pikku porvarit, ketterät liikemiehet, kauppamatkustajat ja muut sellaiset jokapäiväiset ihmiset, jotka eivät suinkaan ole minkään viattomuudenvalojen sitomia, eivätpä ota tunnustaakseen edes aviollisen uskollisuusvalan pätevyyttä, saattavat koko ikänsä säteillä tyytyväisyyden ja ilon onnea, sillä heidän talonsa eivät ole milloinkaan palaneet, tulvat eivät ole heidän viljojansa hävittäneet, heidän äitinsä eivät ole sairastuneet umpisuolentulehduksiin tai leikattaviksi vietäessä pyryihin paleltuneet. Missä on siis oikeudenmukaisuus?
Kun seuraavana aamuna heräsin ja muistin olevani lähellä pohjoista napapiiriä, hämmästytti minua taivaansinen ihmeellinen kirkkaus, joka vuoteeseeni näkyi ikkunalasin jääkuvioiden välitse. En vielä ikinäni ollut nähnyt niin kuultavan syvää sineä ja tavallisissa oloissa olisin ruvennut ihastelemaan sitä. Mutta nyt jatkuivat vain illalliset ajatukset. Ja saattoiko niiden yhteydessä olla mistään ihastuksissaan!
Aurinko ei ollut vielä läheskään noussut, mutta sen säteet vallitsivat taivasta. Kello oli jo kuitenkin 9. Minä pukeuduin.
Seisaaltani näin huurukukkain välitse mahtavan lumilakeuden, jonka kaukaiset metsät jo punersivat aamunkoissa. Melkein ikkunaini alla juoksi vuolas virta mustana lumisten äyräittensä keskellä. Se oli sulana monin paikoin etempääkin, joten juoksu näkyi pitkälle lakeuteen. Ja nyt jo lumetkin punertavat korkeammilla paikoilla, samoin sumu, joka nousee metsien eteen.
Hiljaisuus, rauha, puhtaiden värien ihana sopusointu…
Mutta mitä varten nämä ihanuudet, kun mieltä kuitenkin järkyttävät sisäiset levottomuudet ja onnettomuuksien paino! Mitä varten tuo taivaan sini pyrkii sieluun aivankuin korvatakseen ihanuudellaan kaikki ihmissurut ja kuitenkaan voimatta mitään tapahtumattomaksi tehdä ja mitään oleellisesti muuttaa. Onko ihmissielussa todella jotain vastinetta sille, semmoista, mikä voisi tuohon huolettomaan sineen yhtyä ja jollakin ihmeellisellä havahtumisella todella puhaltaa olemattomiksi kaiken surun?
Näitä ajatellen läksin huoneestani ihmisiä tavoittelemaan.
Martti oli juuri saapunut kotiin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt toimittaa sanoman kirkonkylään vietäväksi ja sieltä Ouluun lähetettäväksi: "Neiti Kahila täällä. Kaikki hyvin."
Tapasin hänet juuri tulemasta turkit yllään vierashuoneeseen.