Pakkasen terve puna oli vielä hänen poskillaan ja ulkoilman raikkaus tuli hänen mukanansa huoneeseen, kun hän ilosta kyyneltyvin silmin kiirehti minua tervehtimään. Hän tuntui minusta entistä ryhdikkäämmältä ja kookkaammalta pitkävartisissaan ja sarkavaatteissaan. Vartalo oli hauskasti ojennuksissa ja pää koholla, ikäänkuin kaikkien jokapäiväisyyksien yli nähdäkseen esteettä elämän pääasiat. Mutta hänen myhäilynsä oli tuota vanhaa tuttua, kun hän kätellen minua sanoi:
— Saanko kertoa jotain hyvin lapsellista?
Minä vastasin:
— Se on kaiketi myös jotain hyvin hauskaa, koska tilanteesta huolimatta näytätte noin iloiselta.
Martti ei huolinut ottaa vastaan vanhaa taisteluhansikastani ja jatkaa entisiä kinastelusuhteitamme, vaan sanoi vilpittömästi:
— Kotimatkalla minulle tapahtui jotain perin harvinaista: rupesin tuskissani rukoilemaan. Olen kyllä kuullut teosoofeilta ja lukenut modernista teologiasta, että pyyntörukoukset ovat voitettu kanta. Ja täytyy itsenikin myöntää, että hyvin ymmärrän niiden loogillisen mahdottomuuden, mutta joskus ei välitä edes logiikasta. Rukoilin, että tapahtuisi jotain joka lieventäisi, helpottaisi… Olin saanut sähkösanoman tapahtumasta ja Jöijen matkasta. Oli hirmuinen pyry… En voinut mitään ja rukoillessani selvään tunsin, ettei itse taivaskaan voi keksiä mitään apua Jöijelle ja mammalle. Mutta olisinko parhaallakaan ajattelemisella voinut keksiä mitään toivottavampaa kuin että Te tulisitte! Voitte kuvitella riemastustani kun ajoin pihaan ja kuulin asian. Se on paras lohdutus Jöijelle ja mammakin ehkä paranee sanomani saatuaan.
Martin kertomus liikutti minua syvästi.
Ei siksi, että muistin kohtaloa vastaan kapinalliset ajatukseni ja nyt näin kohtalon heittäneen minut tänne vain Martin rukouksen täyttymykseksi.
Ei myöskään siksi, että hänen ilonsa tuloni johdosta olisi kutkuttanut itserakkauttani.
Vaan siksi, että nyt ensikerran näin kuinka syvästi Martti rakastaa
Jöijeä.