Miten saattoi Martin viattomuudenusko ulottaa taikavoimansa siihenkin osaan heidän elämäänsä, missä ei enää ollut samoja paratiisillisia onnen edellytyksiä?
Jos he, huolimatta varattomuudestaan, pimentolan kylmyydestä, erillisyydestä, sittenkin olivat edelleen onnellisia — niinkuin Martin puheista ja koko hänen olennostaankin saattoi varmasti päättää — niin täytyy kysyä itseltään mikä oli tämän jatkuvan onnen perustuksena? Pitääkö hakea joitakin muita perustuksia, esimerkiksi heidän luonteistaan, heidän sopivaisuudesta toinen toiselleen, joista satunnaisuuksista avio-onnen tavallisesti katsotaan riippuvan? Pitääkö ajatella, että huolimatta heidän erikielisyydestään, erilaisesta kasvatuksestaan, erilaisista tottumuksistaan, ajatustavoistaan, yhteiskunnallisista asemistaan, sanalla sanoen, huolimatta siitä, että he kaikissa ajateltavissa suhteissa olivat vähimmin sopivat toisilleen kuin mitä yleensä voi kuvitella, sittenkin jossakin heidän luonteittensa pohjaominaisuuksissa oli muka jotain, mikä jollakin ihmisille tajuamattomalla tavalla teki juuri heidät erikoisesti sopiviksi toisilleen?
Jos avio-onni todella on riippuvainen tämmöisistä salaperäisistä, kokonaan ihmistahdon ulkopuolella olevista satunnaisuuksista, niin on Martin ja Jöijen onni voinut olla alunpitäen riippuvainen samoista syistä, joiden perille ei mikään tutkistelu milloinkaan voi toivoa pääsevänsä. Turhat, asiaan kuulumattomat olisivat silloin Martin kaikki madonnahaaveilut. Turhat olisivat silloin minun kaikki aavisteluni ja haparoimiseni tämän kysymyksen valaisemiseksi, turha ennen kaikkea koko tämä kirjallinen yritykseni. Niinkuin aalto, joka pitkät ajat on avomerellä koonnut voimia ja suurentumistaan suurentunut, vihdoin rannan saavutettuaan murtuu kalliota vasten, niin murtuisivat turhaan minunkin voimani, jos näkisin päähän päästyäni onnen riippuvankin salaisista sattumista.
On senvuoksi hyvin ymmärrettävää, kuinka tärkeä minun oli Marttia puhuttelemalla päästä selville hänen uskonsa suhteesta heidän nykyiseen avioelämäänsä.
Se oli kuitenkin sangen vaikeata, jopa tätä tietä peräti mahdotontakin. Martti antautui kyllä uudestaan puhumaan aatteestaan semmoisenaan, mutta heti kun lähestyin kysymystä tämän aatteen suhteesta heidän personalliseen elämäänsä, hän meni mykäksi niinkuin jonkun pyhätön edessä. Ei sanaakaan!
Minun ei auttanut muu kuin taaskin Jöijen kautta päästä Martin ajatusten perille. Ja yritykseni tässä suhteessa onkin melkein ainoata, mitä minulla oikeastaan on vielä esitykseeni lisättävää.
KULKUSTEN HELINÄÄ.
Minä olin kirjoittanut Jöijelle, että olin valmis milloin hyvänsä matkustamaan Ouluun paroonitarta hoitamaan siten antaakseni Jöijelle tilaisuutta käymään kotona asioita järjestämässä ja lapsia katsomassa.
Muutaman päivän kuluttua Jöijeltä tuli vastaus, jossa hän iloisena kertoo paroonittaren merkillisestä toipumisesta vaikean leikkauksen jälkeen. Mutta lääkärit vaativat pitempiaikaista lepoa, ja Jöije lupaakin tulla välillä kotiin käymään. Minun ei sano kuitenkaan tarvitsevan lähteä Ouluun, sillä täti … on saapunut Helsingistä ja odotetaan vielä täti …'nkin saapumista. He ovat luvanneet viedä äidin ulkomaille, mutta äiti on jyrkästi vastaan eikä toivo muuta kuin saavansa mitä pikimmin palata "tänne kotiin". Hän tahtoisi lähteä jo nyt heti Jöijen kanssa, mutta on epätietoista, saako lääkärejä siihen suostumaan.
Jöije lisää jälkikirjoituksena: "Ikävä, etten voi tavata Marttia; hän kirjoitti sinun kirjeeseesi olevansa pakoitettu lähtemään ennenkun minä ehdin täältä. Hän on ollut lähes puoli vuotta poissa kotoa. Sinä onnellinen, kun saat olla hänen seurassansa."