Muutamana sumuisena aamuna, kun ei voinut sanoa tuleeko pyry vai pouta, Martti todella ilmoitti aikovansa lähteä työmaalleen, vaikka olimmekin laskeneet, että Jöije saattoi juuri sinä päivänä saapua kotiin.
Minä koetin pidättää häntä ja ainakin kaikin tavoin venyttää hänen lähtöänsä, toivoen kuulevani vihdoin Jöijen kulkusten helinän ja saavani nähdä heidän kohtaamisensa, joka ymmärrettävistä syistä erinomaisesti kiinnitti mieltäni.
Ajan kuluksi tein muun muassa vielä kerran kokonaan turhan yrityksen vietellä Martin puhumaan jotain heidän avioelämästään. Sanoin: — Esitittehän tuonoin, että miehen ja naisen pitäisi olla "yhdessä alusta asti". Tarkoititte kai: yhdessä loppuun asti. Nyt olette kuitenkin erossa jo puoli vuotta ja matkustatte työmaallenne päivää ennen vaimonne tuloa!
Martti myhäili.
— Ennen olin voimakas: — alkoi sieltä vihdoin tulla, — nyt olen heikompi, täytyy turvautua ulkonaiseen.
Ja vaikeni auttamattomasti.
Minä olin hyvän aikaa taas äimistyksissäni. En ymmärtänyt mitään, vaikka olisin kuinkakin ajatellut noiden sanojen merkitystä.
— Mitä te vihdoin tarkoitatte? — minä kysyin tuskissani, enkä voi väittää, että olisin ollut aivan vapaa entisestä kiukustani Marttia kohtaan.
Hän vain myhäili sitäkin enemmän ja katsoi suoraan silmiini. Mutta minkäänlaisia selityksiä oli aivan turha odottaa. Hänen myhäilynsä ja tuo omituinen, kuoppainen poskien pyöristys, joka tällöin aina näyttäytyi, ja lisäksi vielä silmäkulmain kohoaminen hätää ilmaisevasti ylöspäin ikäänkuin sanoakseen: älä nyt vain lyö minua! — kaikki tuo oli käynyt jo minullekin niin miellyttäväksi ja rakkaaksi, että suuttuminen tahtoi väkisinkin vaihtua vastakohtaansa, muuttua suutelemisen haluksi, niinkuin joskus tuntee vallatonta mutta viehättävää lasta kohtaan.
Jätin siihen viimeisetkin yritykseni.