Koska keskusteleminen oli kuitenkin välttämätöntä, jotta hänen lähtönsä myöhästyisi, käänsin varovasti puheen koskiin. En sanonut ymmärtäväni, miten koskenperkkaustöitä saattoi talvisaikaan suorittaa; aina olin ennen luullut niitä kesätöiksi.
Ja nytkös padot aukenivat!
Ihastuen siitä, että oli minun kaltaiselta naisihmiseltä kuullut niinkin ymmärtävän lauseen, hän kohta alkoi tehdä tarkkaa selkoa siitä mitä heillä siellä oli tekeillä. Hän nautti joka sanastaan. Hän piirusteli minulle heidän suunnitelmiansa. Ja kun hänen hevosensa kulkusten kilistessä tuotiin pihalle, hän pyysi minua odottamaan, meni itse ulos, ja minä näin ikkunasta, kuinka hän riisui kuolaimet hevosen suusta, pani riimun päähän ja sitoi riimunvarren renkaaseen. Sitten nouti hän kiiruusti tallista suuren tukullisen heinää hevosen eteen, ja koko olennosta kaiken aikaa näkyi, että yhä vain mietittiin miten selittää minulle koskiasioita.
Hyvä on, ajattelin, nyt minä sen myöhästytän!
Heinänroskat yltään karisteltuaan hän ilmestyi jälleen sisälle ja alkoikin kohta laajalti selittää perkkaus-asioita.
Työ kävi Martin oman suunnitelman mukaan. He eivät ottaneet kiveäkään puheenalaisesta koskesta, se sai juosta vanhaan tapaansa, mutta he kaivoivat kokonaan uutta uomaa kosken viereen, ja se työ oli talvella sopivinta. Kuivauskustannukset olisivat kuitenkin nousseet niin suureksi, ettei kunnan ja valtion avustus olisi lähimainkaan riittänyt, ellei Martti olisi keksinyt laitteita, joiden avulla kävi päinsä kosken omaa voimaa käyttäen syöttää löysempiä maakerrostumia jokiveden poiskuljetettavaksi ja nostaa irtiammutut kivilohkareet kuivan uoman pohjasta.
Jotakin tuollaista hän minulle selitteli, ja vielä paljon muuta, jota en tarkalleen kuunnellut. Hän taisi sanoa katuvansa, ettei ollut käyttänyt nostettuja kiviä uoman seinämien tukeiksi, jolloin kaikki pelko, että vastainen vahva virta syövyttäisi uusia mutia pohjaansa ja uoman tukittuaan palaisi jälleen vanhaan väyläänsä, olisi ollut turha. Voi sentään olla, että puhun pötyä ja että hän tarkoitti jotain muuta.
Syy miksi en kuunnellut häntä oli se, että hänen puhuessaan ajattelin omiani.
Ajattelin, kuinka erilainen sentään miehen rakkaus on verrattuna naisen rakkauteen! Tuossa puhuu Martti ja jokaisesta hänen sanastaan hehkuu sellainen innostus, että sen voi varmuudella sanoa työntävän kaikki muut mielenkiinnot syrjään. Ei mikään muu asia voi tämän taivaan alla enää olla hänelle yhtä tärkeä kuin kysymys hänen koskestaan ja sen onnellisesta suistamisesta uuteen uomaansa. Mitä hänelle on Jöije noiden koskien rinnalla? Ja jos on yhtä paljon, niin Jöije saa siis tyytyä tasajakoon. Miehen mielenkiinto on jaollista. Naisen ei ole. Jos nainen rakastaa miestä, niin hän rakastaa kokonaan, jaottomasti, ja kaikki mahdolliset mielenkiinnot johtuvat hänellä vain tästä ainoasta pää-mielenkiinnosta, muita lähteitä ei ole. Vai kuinka minun pitäisi ajatella Jöijeä? Onko hän mitenkään mielenkiinnoista köyhä, epälahjakas? Jospa ajattelisimme, että hänelläkin olisi jokin toinen mielenkiinto, joka vaatisi häntä olemaan — sanokaamme Helsingissä, esimerkiksi suuria soitannollisia lahjojansa kehittääkseen, ja jonka kanssa Martin vuorostaan pitäisi käydä tasajakoon. Mutta ei, Jöije unohtaa Martin tähden kaikki mielenkiintonsa, hänellä ei ole mitään muita mielenkiintoja kuin Martti ja kaikki mikä Martista johtuu: elämä pyryjen ja pakkasten keskellä. Jöije aina "tahtoo syvimmin mitä Martti tahtoo". Mutta Martti tahtoo nytkin syvemmin päästä jälleennäkemään koskensa uomaa, kuin tavata Jöijeä, jonka hän tiesi kirjoittaneen minulle: onnellinen sinä, kun saat olla hänen seurassansa!
Näistä ajatuksista herättyäni huomasin Martin herenneen puhumasta. Hän oli kaiketi pannut merkille, ettei tuo puheaine enää huvittanut minua. Minun oli sentään vähän kömpelöä enää virittää samaa keskustelua, ja sanoin senvuoksi, että mielestäni olisi paras jäädä päivällistä syömään.