Hän vastasi pyytäneensä eväitä rekeen. Ja rupesi nousemaan ikäänkuin lähteäkseen.
Silloin minä — yhä noissa myöhästyttämisen aikeissa — rupesin puhumaan laajalti uudemmasta ruotsalaisesta kirjallisuudesta, jonka aineen tiesin aina suuresti kiinnittäneen Martin mieltä. Toin esille mukaan ottamiani kirjoja ja aloin niitä selostella, pyytäen häntä sillä välin avaamaan paperiveitsellä paksuimman niteen lehtiä.
Hän alkoikin tehdä työtä käskettyä, silloin tällöin innokkaasti pysähtyen jotakin sivua lukemaan.
Mutta keskustelemisesta ei tahtonut tulla totta, ja aivan pian olin vajonneena yksitoikkoiseen saarnailemiseen, tämän tästä saaden panna merkille kuinka Martin sievät sieraimet kalpenivat, leuvat jännittyivät ja vettä kihosi silmiin, hänen yrittäessään salata haukotustaan.
Vihdoin hänen täytyi oikein nousta kävelemään karkoittaakseen uneliaisuutensa.
Sumu oli sillävälin hälvennyt ja samassa kirkas auringonpaiste valahti huoneeseen, äänettömällä taiallansa tuossa tuokiossa muuttaen koko maailman ja ihmisten mielet. Taivas sinersi syvimpäänsä, hanget loistivat valkeintansa, ja huoneessa alkoivat elää verhot ja uutimet ja uunin kaakelit ja pöydän pinta ja pienimmätkin esineet piirongeilla. Viheriävarpunen alkoi laulaa kohti kurkkua jossakin toisessa huoneessa, lapset juoksivat meluten pihalle, hakojen hakkaaja jo hoilotteli tarhassa ja navetasta kuului karjakon korkeankimakoita luirutuksia. Kuinka saattaakaan niin peräti äänettömällä välähdyksellä noin äänekkään riemuisan elämänilon synnyttää!
Mutta jotain tässä olikin enemmän kuin tavallista auringonpaistetta. Minunkin sydämeni alkoi suorastaan ilosta hyppiä. Jokin aavistus täytti mieleni. Näin suuren ilon synnyttyä oli aivan mahdotonta, ettei Jöije samassa aja pihalle.
Ja Martti, mitä hän teki?
Hän oli seisonut pihanvastaisella ikkunalla tähystämässä lakeuksille, silloin kun aurinko alkoi paistaa. Mitä hän sieltä muuta näki kuin valkeita lakeuksia, en tiedä. Mutta kun hän kääntyi kohti minua, olivat hänen kasvonsa muuttuneet niinkuin kaikki muukin maailma.
Hän oli hauskasti punastunut. Mutta puna ei ollut tavallista hämmästyksen tai nolouden punaa, vaan jotain tuoreen elämänvoiman hehkua. En ikinäni ole nähnyt niin kaunista väriä ihmiskasvoilla! Hänen nuorekkaan vartalonsa ryhti oli vielä entistäänkin miehekkäämpää. Entä silmät! Niihin oli ties mistä taivaista laskeutunut sellainen eloisuus ja taika, että minun täytyi tuijottaa häneen kuin johonkin outoon uuteen ihmiseen. Silmäin tavallinen sini oli antanut sijaa melkein kokonaan silmäteräin mustuudelle ja ilme käynyt omituisen avonaiseksi, välittömästi sieluun aukenevaksi.