Oi jospa Jöijeni olisi nyt tullut ja nähnyt hänet tällaisena! Ja jospa minä olisin nähnyt Jöijen lentävän hänen syliinsä ja heidän puristuvan toisiinsa ja taas unohtavan läsnäoloni niinkuin silloin … silloin pimeänä tulipaloyönä!
Ennenkun ehdin ihmetyksistäni ja ihastuksistani selviämään ja mitään
virkkamaan, lähti hän jotain sanoen ja päätänsä nyökäyttäen huoneesta.
Kuulin hetken aikaa hänen askeleitansa eteisessä, sitten ne vaikenivat.
Liekö mennyt ulos.
Samassa kuulen kulkusten helinän pihalta.
"Nyt, nyt Jöije saapuu", ajattelen ja riennän ikkunalle.
Mutta ei. Ne ovatkin Martin varsan kulkuset.
Hän on istuutunut rekeen, saanut vällyt jalkoihinsa ja ajaa pihasta maantielle kääntyen itäpohjoiseen suuntaan. Taivaansini välkkyy, lakeudet loistavat, tuhannet auringot kimmeltävät hankien pinnoilta … ja tiukujen kilinä etenee, etenee…
Minä en kauaksikaan aikaa ehtinyt istahtaa ajatuksiani kokoomaan Martin äkillisen lähdön ja onnistumattomien myöhästyttämisyritysteni johdosta. Ovi paiskautui auki ja lapset ryntäsivät meluten huoneeseen lumisine jalkoineen, päällysvaatteet yllä ja pienet lapiot käsissä.
Ja niine lumineen suoraan minun syliini!
Ei niin että sylistäni olisi haettu hetken tyyntä rauhaa korvaukseksi äidillisen hellyyden pitkälliselle kaipuulle. Vaan he puhuivat huutaen jotakin yhteen ääneen ja sekamelskaan. Ja polvilleni päästyä heti kapusivat pystyyn, yrittäen toinen toistaan ylempää ikkunasta tirkistämään. Pienin alkoi kiivetä tuolin selustalle ylimmäksi päästäkseen, joten toisella kädelläni sain pidellä häntä tasapainossa toisen tukiessa polvillani seisojia, enkä nähnyt mitään, kun heidän välitsensä koetin minäkin tirkistellä ulos.
Vihdoin aloin saada vähän selvää heidän puheistaan.