— Tuolla, tuolla, — he huusivat, — katsokaa tuonne, tuolla tulevat!
— Ja polveni saivat tuta ankaroita riemun polkaisuja.
— Mikä siellä tulee? — minä koetin kysellä. He selittämään yhteen ääneen:
— Äiti tulee … isä sanoi: menkää tätin luo katsomaan, täti nostaa korkealle…
Nyt muistin, että piha-ikkunasta näkyy navetan katon ylitse todella hyvin pitkälle maantietä länteenpäin, kun se vähitellen ja mutkitellen laskeutuu jokilaakson lakeuksille, käyttääkseen joen jäätyneitä kohtia talviaikoina.
Minä suljutin lapset nopeasti alas, jotka itsekin jo kiirehtivät takaisin pihalle, nousin, katsoin pihaton katon ylitse: oikein, oikein! tuolla tulee kuomureki pienenä pilkkuna valkealla lakeudella.
Tavallisissa oloissa olisin lasten mukana ja heidän hurjaan iloonsa osaa ottaen rientänyt maantielle vastaanottamaan tulevia. Mutta nyt melkein unohdin kuomureen lähestymisen, mieleni ollessa kokonaan kiintyneenä Martin ihmeelliseen lähtöön.
Hän siis tiesi Jöijen tulon, hän oli nähnyt kuomureen seistessään ikkunan luona. Siitä hänen poskiensa puna, siitä palo hänen silmissänsä!
Mitä ihmeitä tämä on? minä ajattelin. Ja ajattelin jos johonkin suuntaan voimatta päästä mihinkään tulokseen. Mietteissäni milloin kävelin edestakaisin huoneessa, milloin istahdin raukeana ja kykenemättömänä arvoitustani selvittämään.
Minä aukaisen ikkunan tuuletuttaakseni huoneen Jöijen tuloksi. Raikas pakkas-ilma puhaltaa sisälle synnyttäen ikkunassa kylmän tuoksuvaa höyryä! Ja jo kuuluu Jöijen kulkusten kilinä … kaukaa, kaukaa…
Jo heittää mullanajaja kuormanpurkauksensa kesken ja menee vanhimpaa poikaa kädestä pidellen maantielle katsomaan. Poika vetää miestä kiirehtimään. Mies nauraa ja myönnyttelee.