Jo tulee karjakko pihatosta, sieppaa nuorimman syliinsä ja juoksee tielle. Talon koko väki on pihaveräjällä, valkoinen lappalais-Halli ensimäisenä jököttää lumella, länteen kääntyneenä, korvat höröllä.
Ja jo helisee lähempää… Hanget kimaltelevat… Kaksi harakkaa lentää räkättäen peltojen ylitse … mutta muuta ei enää ehdi tapahtua. Nyt on helinä jo tuossa nurkan takana.
Ja nyt he jo ajavat nurkan takaa näkyviin. Jöije huiskuttaa nauraen kättä tervehdykseksi pihallaolijoille. Poika on kiepsahtanut kuskipukille ja saanut vanhalta isännältä ohjat käsiinsä, tyttö pysyttelee jalat hajalla jalaksilla, nuorin on heiskautettu Jöijen syliin.
Prruuu…!
Ollaan pihalla.
Ja mitä näenkään! Kuomujen pimeästä, syvältä Jöijen vierestä, puolimakuulta hymyilevät paroonittaren hyväntahtoiset, vanhentuneet kasvot! Saanut siis tahtonsa perille ajetuksi, päässyt takaisin kaivattuun "kotiinsa" pimentolan maille!
Nyt en voi enää hillitä itseäni, vaan riennän minäkin ulos syleilemään rakastettuja ihmisiä.
Tervehdysten jälkeen ovat ensimäiset sanani Jöijelle:
— Kuinka ikävä, että Martti ennätti juuri lähteä!
Mutta vastoin kaikkia odotuksiani ei vähinkään pilvenvarjo hetkeksikään pimitä Jöijen kasvoja. Päinvastoin, eloisa punastus sävähtää hänenkin poskilleen, ja minun kummastukseeni hän vain naurahtaa ja iloisesti nyökäyttää päätänsä, ehkä vain entisestäänkin riemastuneempana hyökäten lapsiansa puristelemaan.