Mitä tämä on? Mitä tämä on? — toistin itsekseni toistamistani.
SULKUMERKKIEN VÄLISSÄ.
Voi kuinka haluttaisi kuvata noiden kolmen kotiin paluuta! Kertoa miten Joosef Leppänen kunnioittavimmalla hellyydellä ja kainaloista kannattaen taluttaa heikkoa paroonitarta pihalta ylös kuistinrappusia, miten he kahvia juodessamme suurimmalla arvonannolla kohtelevat toisiansa, kumarrellen toisilleen ja pitäen visusti huolta, ettei vain mitään puuttuisi mitä kahvinjuontiin kuuluu! Mainita tunteistani, kun näin nuo kaksi niin luottavassa seurustelussa ja niin peräti kunnioittavassa suhteessa toisiinsa, ja samalla muistella miten juuri sama Joosef Leppänen ennen muinoin tuskaili paroonittaren parkettipermannolla, — kun muistelen miten paroonitar ei voinut pakottautua talonpoikaiseen seuraan, ja nyt päivä päivältä yhä selvemmin näin kuinka syvästi sama ihminen oli jo kiintynyt Pohjolan talviseen rauhaan, kuinka hän jo ihaili talonpoikaisen elämän hurskautta, ymmärsi heidän tapojensa sisällistä hienoutta ja rakasti heidän seuraansa. Jos minulle ennen aikaan olisi ennustettu mitä mahdottomuuksia tahansa, olisin niihin uskonut ennemmin kuin siihen, että paroonitar tulee kerran asumaan 65:llä asteella pohjoista leveyttä, Leppästen talon vanhanrakennuksen puolella, ja harmaapäisenä mummona, tyytyväisyyden hymy huulilla istumaan Magdaleena Leppäs-vainajan vanhassa punertavassa keinutuolissa, tuvan niukassa valaistuksessa parsien poikasten sukkia! Niin muuttuu maailma!
Mutta mitä nämä kuvaukset minun kertomukseeni kuuluvat, kun sen puitteisiin ei enää tahdo mahtua edes kuvaukset Jöijenkään jokapäiväisestä olosta ja elämästä täällä Pohjolan kultaisessa kodissa. Niistä on minun toki kaikkein vaikeinta luopua, enkä minkään taiteellisuuden vaatimuksien vuoksi luopuisikaan, mutta tunnen selvään, että nuo kuvaukset eivät voi viedä minua lähemmäksi kirjani tarkoitusperiä. Ja se on tässä ratkaisevaa.
Pitääkö siis todella jo jättää Jöijeni, kaikki hänen innokkaat, hartaat maalaisiin hommiin antaumuksensa, sivuuttaa hänen pienet valkoiset porsaansa, jotka vingahtelevat vastaani pehmeäin kaurapahnain seasta, mennä ohitse hänen kauniin kanalansa, olla mainitsematta hänen kangaspuitansa ja helskähteleviä pirtojansa, hänen puhdasta navettaansa, hänen aittojansa, maitohuonettaan ja ruokakarsinaansa! Pitääkö jättää hänet parhaaseen paratiisiinsa, jonka Martti on hänelle rakentanut ja jossa minäkin vuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen lujittumistani lujittunut uskomaan, että tämä kaikki on juuri sitä mitä Jöije syvimmin halusi! Eikä ehkä halunnutkaan syvimmin vain senvuoksi, että luuli Martin sitä syvimmin haluavan, (niinkuin minä olin otaksunut), vaan senvuoksi, että oman sydämensä syvyydestä rakasti tätä revontulien maata ja tätä maalaista elävän nykyisyyden elämää, (niinkuin Martti oli otaksunut).
Jöijeni jättäminen on minulle niinkuin tuskalliseen leikkaukseen antautuminen, jota ei voi välttää. Lukija itse tuomitsee minut tähän leikkaukseen: minä tunnen selvästi, ettei hänen mieltänsä enää kiinnitä kuulla kuinka onnelliset Martti ja Jöije olivat, vaan ainoastaan kysymys miksi he olivat niin onnellisia.
Ja nytpä olen asettanut kysymyksen veitsen terälle. Eivät enää auta väittelemiset, eivät tahalliset viivyttelemiset rakastetuissa nurkissa.
Olen kuin kettu, jonka metsästäjä on sauhuttanut luolasta.
Minä en tiedä miksi Martti ja Jöije ovat onnellisempia kuin kaikki muut pariskunnat. Tiedän vain että he sitä ovat.
Aavistelemani olisivat ehkä johonkin vakaumukseen kehittyneet, jos olisin saanut vietellyksi Martin puhumaan personallisesta avioelämästään tai antamaan edes kaukaisimpiakin viittauksia sinne päin. Mutta koko sinä pitkänä aikana, jona olen ollut kotiopettajana näiden onnellisten perheessä (nyt jo yhdeksän vuotta), en ole kertaakaan semmoisissa yrityksissäni onnistunut.