TIITUS: (äärimmäisessä pettymyksen katkeruudessa). Äh, kuinka minä olen lyöty! Pohja horjuu jalkojeni alla. Mihin minä tartun, taivaaseenko vai maahan! Ääh!
BERENICE: (teeskennellen) Kuka sinä olet? Mitä olen puhunut sinulle!
Ah! Sinä—sinä olet Tiitus Vespasianus! Ha-ha.—Tämähän oli hauskaa!
TIITUS: (punnitsee asemansa Bereniceen nähden; itsekseen): Kaikki heidät, Valeriuksen, Mucianuksen, ja koko Rooman käsitykset minä johdan minne tahdon. Mutta sinä et ole koskaan unohtava tätä tapausta ja minun naurettavaa pettymystäni. Ja kun minä tulen Caesariksi, olet sinä osottava minuun ja sanova rakastajillesi: minä tunnen Tiituksen, ja sinun kertomuksesi on oleva heille avain minun olentooni. Minun täytyy tehdä niin, ettei sitä avainta olisi. (Vetää tikarinsa puoleksi esille). Joko minä tapan sinut, taikka—teen sinut iki-ystäväkseni.— Saamme nähdä. (Lähestyy Bereniceä).—Berenice, jos kaikki nauravat minun aikeitani, täytyy minun hakea uusia ystäviä, jotka niihin uskovat. Minä olen paljon kuullut sinusta, Berenice,—sinun taidostasi ja vaikutusvallastasi.—
BERENICE: Jos olisin ennen nähnyt sinua, Tiitus,—en olisi kuunnellut arvosteluja. Sinun olentosi puhuu muuta.
TIITUS: Sinä olet kadottanut asemasi, ja tahdot sen takasin voittaa.
Minä saan kaikki aikaan mitä tahdon. Isäni ei kiellä minulta mitään.
BERENICE: Minä kiitän sinua, kaunis Tiitus.
TIITUS: Mutta—eikö sinun asemasi ja sinun suhteesi täällä ole liian pienet ja ahtaat sinunlaisellesi?
BERENICE: Haaveeni ovat aina suuremmat olleet, kuin tämä todellisuus,— sen tunnustan.
TIITUS: Ah, Berenice—eivätkö meidän haaveemme käykin yhteen!
BERENICE: (vaikenee).