TIITUS: Sinä et usko minuun.
BERENICE: Sano minulle, Tiitus,—mihin perustat uskosi?
TIITUS: (hämillään). Mihinkö perustan?—Sostratos ennusti—
BERENICE: (naurahtaen). Vai niin.
TIITUS: Minä uskon, minä tiedän sen, Berenice! Jo lapsuudessa minä sain sen uskon. Minä kasvatettiin Neeron hovissa. Isoäitini Vespasia Polla vei minut kerran kilpa-ajoihin. Caesar viipyi. Me odottelimme keisarillisessa loosissa ja minä, pidellen isoäitini kädestä, katselin yleisöä. Katson ja kuulen liikkeen kahinata, kun kaikki hymyhuulin supattaen kääntyvät meihin päin. Isoäiti,—sanon,—miksi he hiljaa, hiljaa paukuttavat käsiänsä?—Se on sinulle tarkoitettu, Tiitus, se on salatervehdys Roomalta sinulle keisarilliseen loosiin.—Siitä saakka on mieleni sytyksissä. Siitä saakka on Rooma minulle sininen metallinpinta, johon tahdon heijastua. Ah Berenice, sammumattoman janon on se herättänyt minussa. Minun täytyy, täytyy,—vaikka kaikki perustukset horjuisivat.—Tahdon koota rikkautta täällä Aasiassa, jolla lahjoon pretoriaanit. Berenice, sinä olet rikas. Me ostamme Rooman!
BERENICE: Aarteeni ovat kaikki avoinna sinulle, Tiitus. Mutta tuo kaikki, se on tuulentupia. Tarvitaan jotain varmempaa—ja taatumpaa— tarvitaan tuhansien kannatusta.
TIITUS: Sitä ei ole. Itse teet kaikki tuulentuviksi.
BERENICE: On toinen pohja, jota tuhannet seikat tukee joka haaralta. Ei vaan niin äkkiä, Tiitus,—ei niin äkkiä. Vanha isäsi Vespasianus huudettakoon ensin keisariksi. Sinä seuraat häntä.
TIITUS: Minun isäni? Ha-ha. Berenice—hän on hyvä sotaherra ja hyvä virkamies. Mutta keisariksi Roomaan!—Ei, ei.
BERENICE: Jospa kuitenkin.